Kadotus Uuden testamentin kreikassa ja Raamatun oppi iankaikkisesta tuomiosta

Opillinen ennakko-oletus vaikuttaa Raamatun kääntämiseen ja tulkintaan

Uudessa testamentissa ei ole vain yhtä sanaa, joka on käännetty vuoden 1933/1938 kirkkoraamattuun substantiivilla ”kadotus” tai teonsanoin ”tuomita/joutua kadotukseen”. Niitä sanoja on monia. Raamatun kääntäjien ja lukijoiden teologinen näkemys siitä, mikä on jumalattomien ja syntisten ihmisten iankaikkinen osa, on vaikuttanut ja vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten nämä sanat on käännetty ja käännetään. Eri käännökset antavat samalle jakeelle hieman erilaisen merkityksen, joten olisi hyvä tietää sanojen käyttö kreikankielessä Uuden testamentin syntyaikana ja tuntea erilaiset käännösvaihtoehdot.

Jos luemme pelkästään suomenkielistä Raamatun käännöstä, niin emme ymmärrä lukemaamme välttämättä yhtä vaivattomasti oikein kuin tietämällä sanojen merkityksen alkukielessä. Meidän tulisi pyrkiä löytämään Raamatusta sen kirjoittajien alkuperäinen tarkoitus käännöksiä ja tulkintoja laatiessamme, mutta jos olemme itse lähtökohtaisesti väärässä jostakin opin kohdasta, johtaa se väistämättä siihen, että käännämme ja tulkitsemme Raamattua siltä osalta systemaattisesti väärin. Koska olemme ihmisinä erehtyväisiä, niin meidän tulisi olla varovaisia lukiessamme ja tulkitessamme Raamattua. Ylimielinen varmuus siitä, että ”minä en voi erehtyä”, tai ”meidän seurakuntamme opetus on totta”, tai ”isät ovat ymmärtäneet Raamattua oikein menneinä vuosisatoina” voi johtaa totuudesta eksymiseen ja väärien opetusten hyväksymiseen ”Jumalan sanan totuutena”.

Oikea tapa tutkia Raamattua on nähdä paljon vaivaa kirjoitusten tutkimisessa ja pitää mahdollisena sitä, että ”minä olen ollut aiemmin väärässä jossakin opin kohdassa”. Kun uskallamme kyseenalaistaa opilliset näkemyksemme terveen harkinnan ja tarkan tutkimuksen alle, niin saatamme huomata erehtyneemme. Mielen muuttaminen ja opetuksen korjaaminen on sen jälkeen mahdollista. Jos emme uskalla kyseenalaistaa aiempaa ymmärrystämme, emme voi muuttaa näkemyksiämme, vaikka ne vääriä olisivat. Väärä sydämen asenne estää meitä vapautumasta virheellisestä Raamatun tulkinnasta ja Jumalan tahdon vastaisista opetuksista. Oikealla sydämen asenteella vaeltava kristitty voi sen sijaan ojentautua totuuden sanan mukaan, kun hän huomaa erehtyneensä aiemmissa tulkinnoissaan.

Jalon ja totuutta rakastavan kristityn tunnistaa juuri siitä, että hän on valmis korjaamaan näkemyksiään ja opetuksiaan, kun havaitsee olleensa väärässä. Erehtymisen paljastuminen voi viedä kuitenkin vuosia tarkasta ja alkukieliin perehtyneestä sanan tutkimisesta huolimatta. Meidän tuleekin suhtautua kärsivällisesti ja pitkämielisesti kanssamme eriä mieltä oleviin kristittyihin, vaikka kyse olisi ”Kristuksen opin alkeista”, joihin ”oppi iankaikkisesta tuomiosta” kuuluu. (Hebr, 6:2) Tästä opin kohdasta on olemassa monia eri tulkintoja, joten asia ei ehkä olekaan niin yksinkertainen ymmärrettäväksi kuin voisi luulla. Tai sitten se on liian yksinkertainen, jotta sen voisi uskoa kirjaimellisesti niin kuin se on alussa Jumalan suusta hänen sananaan meille ilmoitettu. (1Moos, 2:15-17; 3:19)

Iankaikkinen rangaistus jumalattomien ja syntisten osana

Kristittyjen ja itseään kristittyinä pitävien ihmisten tulkinnat siitä, mitä ”iankaikkinen rangaistus” (Matt, 25:46), ”iankaikkinen tuomio” (Hebr, 6:2) ja ”iankaikkinen kadotus (Herran kasvoista)” (2Tess, 1:9) tarkoittaa, voidaan jakaa kolmeen pääryhmään.

1. Päättymätön tuska ja vaiva ”helvetin” tulessa.
2. Määräaikainen tuska ja vaiva ”tulisessa järvessä”.
3. Kuolema ja olemisen lakkaaminen heti viimeisen tuomion jälkeen.

Päättymätön kärsimys ”tulisessa järvessä” (helvetissä) on ollut vuoteen 2011 asti yleisin tulkinta Jeesukseen uskovien protestanttien joukossa. Erityisesti herätyskristilliset pitävät tätä oppia Jumalan sanan ilmoittamana selvänä totuutena. Sen sijaan luterilaisessa emokirkossa ja muissa suurissa kirkkokunnissa on alkanut esiintyä yhä enemmän hajontaa annihilationismin ja universalismin suuntaan. Näitä näkemyksiä on tuettu silti jo apostolien ajoista lähtien pienemmissä ryhmissä, mutta valtaenemmistö on valinnut katolisen kirkon tapaan tuomittujen osaksi ikuisen tuskan ja vaivan helvetin liekeissä. Tätä klassista helvettioppia on pidetty yllä uhkaamalla sen hylkääviä ihmisiä ikuisella kärsimyksellä helvetissä – mitenpä muutenkaan.[1] Helvetillä pelottelu on erittäin hyvä keino hallita herkkäuskoisia ja tietämättömiä ihmisiä.

Yhteistä hengellisesti aktiivisten protestanttien näkemyksille on usko kuolleiden ylösnousemukseen ja viimeiseen tuomioon. Kirkon maallistuneista jäsenistä monet uskovat sen sijaan siihen, että ihmiset joutuvat heti ruumiin kuoleman jälkeen joko helvettiin tai pääsevät taivaaseen ilman erillistä tuomiota ja ruumiin ylösnousemusta. Heidän mielestään ihmiset viettävät ikuisuuden henkiolentoina, eivätkä ihmisten henget tarvitse ruumista tuonpuoleisessa, jos he yleensä ovat asiaa kovin vakavasti edes miettineet. Heidän tietämättömyytensä johtuu siitä, että he eivät lue paljonkaan Raamattua, eivätkä kristityt puhu kovin usein kuolleiden ylösnousemuksesta. Vaikka ”ruumiin ylösnousemus” mainitaan apostolisessa uskontunnustuksessa, ovat hengellisesti passiiviset ihmiset syrjäyttäneet sen kohdan mielistään puhuessaan joskus näistä asioista.

Katolisen apologeetin, Emil Antonin, mukaan ihminen joutuu heti ruumiin kuoleman jälkeen ”henkilökohtaisen tuomion” perusteella joko taivaaseen, ”kiirastuleen” tai helvettiin. Kiirastuli ei ole helvettiin verrattava rangaistus. Se on pelastuvien lopullisen pyhityksen (puhdistumisen) paikka, jossa he muuttuvat kärsimyksen ja kasvattavan rangaistuksen kautta kokonaan pyhitetyiksi. ”Henkilökohtaisen tuomion lisäksi on myös yleinen tuomio maailman lopussa, kun Jeesus tulee takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Tällöin kukaan ei enää mene kiirastuleen, vaan kaikkien lopullinen kohtalo tulee julki.” (Hyviä uutisia, katolista apologetiikkaa suomeksi, Viimeiset asiat) ”Kadotukseen tuomitut” joutuvat silloin päättymättömään kärsimykseen helvetissä, kun taas pelastetut saavat nauttia ikuista onnea Jumalan tykönä.

Katolinen kirkko uskoo edellä luetusta huolimatta kuolleiden ylösnousemukseen ja viimeiseen tuomioon Kristuksen tulemuksen jälkeen. (Catholic Answers, Resurrection of the Body) Se, miten kiirastulessa puhdistettavina olevien sielujen ja maan päällä elossa olevien epätäydellisesti pyhitettyjen silloin käy, jää avoimeksi kysymykseksi, johon en tiedä kirkon virallista vastausta, sillä sitä ei ilmeisesti ole koskaan laadittu. Jos heitä ei puhdisteta täysin pyhiksi kasvattavan rangaistuksen ja kärsimyksen kautta, niin miksi sitten heitä ennen eläneet ja kiirastuleen joutuneet ovat joutuneet käymään läpi sen tulen loppuun asti?

Kolmas pääryhmä on universalismina tunnettu oppi kaikkien ihmisten ja enkelien pelastumisesta. Universalistit uskovat ”kadotettuja” rangaistavan tulisessa järvessä niin kauan, että he katuvat lopulta syntejään ja muuttuvat mieleltään hyviksi ihmisiksi. Rangaistuksen tarkoitus on kasvattaa tuomittuja ja muuttaa heitä Jumalalle kelpaaviksi; tuomitut puhdistetaan ja pyhitetään tulen koetuksen kautta. Kun kaikki luodut on puhdistettu ja pyhitetty, niin ”helvetti” tyhjenee ja taivas täyttyy Jumalaa kiittävistä olennoista.

Mitä Raamattu sanoo?

Kaikki itseään Jeesukseen uskovina pitävät ihmiset perustelevat oman kantansa Raamatun kirjoituksilla. Me olemme valitettavasti tulkinneet Raamattua toisistamme poikkeavilla tavoilla, mistä syystä hajonta opissa on melkoinen. Onkin suhtauduttava varoen siihen, kun joku opettaa muita siitä, ”mitä Raamattu sanoo”. Kaikkien opetus ei ole sittenkään Raamatun kanssa yhtä pitävää, koska he ovat ymmärtäneet väärin kirjoituksia. Paljosta Raamatun lukemisesta ei ole meille mitään hyötyä, jos ymmärrämme lukemaamme jatkuvasti väärin. Tästä syystä on parempi lukea huolella ja vähän kerrassaan (tutkia yhtä aihetta kerrallaan), jotta sana avautuisi meille oikealla tavalla.

Jumalalta saatu opetus kestää kaiken koetuksen, joten hyvässä aikomuksessa tapahtuva asiallinen Raamatun tutkiminen johdattaa meidät oikeaan opetukseen ja vahvistaa sitä. Raamatun tutkimisesta kieltäytyminen pitää meidät sen sijaan tietämättöminä siitä, mitä mieltä Jumala ja Jeesus asioista ovat. On helpompi uskoa korkeasti oppineita uskon isiä ja seurakunnan sanan opettajia kuin ottaa itse selvää asioista. Tämä on kuitenkin laiskan Jumalan palvelijan väärä asenne. Paavali neuvoi nuorta Timoteusta opiskelemaan ahkerasti, jotta hän pelastuisi ja pelastaisi ne, jotka häntä kuulevat. (1Tim, 4:16) Meidän tulee tehdä samoin. Tämä siitä huolimatta, että syvällinen Raamatun tutkiminen vaatii meiltä uhrauksia: aikaa ja muista harrastuksista luopumista. Siihen Herra meitä kuitenkin kutsuu.

Kun etsimme Jumalan sanan ilmoittamaa totuutta Raamatun kirjoituksista, tulee meidän noudattaa yhtä tärkeää periaatetta. Jumala ei voi kumota aiempaa sanaansa myöhemmällä sanalla. Se, mitä Jumala on alussa sanonut, täytyy olla totta myös lopussa. Niinpä, kun luemme Uutta testamenttia, tulee sen vahvistaa ja täydentää Vanhan testamentin kirjoituksia, ei kumota niitä. Jos Uuden testamentin kirjoitukset näyttävät olevan ristiriidassa Vanhan testamentin kirjoitusten kanssa, ei ensimmäinen ajatus ja tulkintamalli saa olla se, että kumoamme uudella ilmoituksella vanhan. Meidän tulee sen sijaan yrittää löytää sopusointu uuden ja vanhan Jumalan sanan ilmoituksen välille, niin että ne eivät ole ristiriidassa toistensa kanssa.

Vanhaa testamenttia ei tule lukea Uuden valossa vaan päinvastoin: Uutta tulee lukea Vanhan valossa! Uusi testamentti ei saa kumota Vanhan testamentin kirjoituksia vaan sen tulee tukea ja täydentää niitä; sen tulee selittää niiden profeetallinen ja esikuvallinen ilmoitus. On huomattava, että suuri osa Vanhan testamentin ilmoitusta on ollut salattua tai vaikeasti ymmärrettävää kuvakielistä puhetta, Jumalan viisautta, joka ei avaudu luonnollisen ihmisen ymmärrykselle ilman Pyhän Hengen apua. Osa kuvakielisistä profetioista ja ilmestyksistä tulee ymmärretyksi aivan väärällä tavalla, jos ne tulkitaan kirjaimelliseksi kuvaukseksi todella tapahtuvista asioista ja ihmisten kohtalosta. Kun näitä kohtia luetaan hengellisen ymmärryksen kautta, niin ne kertovat meille jotakin muuta kuin kirjaimellinen tulkinta näyttäisi kertovan. Tästä huolimatta kirjoitukset ovat ”niin ja ”aamen”; ne pitää vain ymmärtää oikealla tavalla, hengellisesti, ei kirjaimen mukaan, joka on lihallisen mielen tapa lukea Raamattua. Ja sen me kaikki osaamme ihan luonnostamme…

Kun tutkimme Raamattua tästä lähtökohdasta käsin, voimme päätyä aivan toisenlaiseen tulkintaan koskien ”iankaikkista tuomiota” kuin lukemalla Uutta testamenttia isiltä oppimamme perinteisen opin tueksi ja syrjäyttämällä sen, mitä Jumala on alussa näistä asioista sanonut. Näin kävi minulle, vaikka olin tutkinut sanaa monia vuosia sanakirjojen ja Raamatun selitysten avulla heprean- ja kreikankielisistä teksteistä. Kun ”silmät ovat sokeat ja korvat kuurot”, niin emme näe Jumalan sanan valoa, emmekä kuule Jumalan ääntä. Onneksemme Jumala on valmis avaamaan meidän ymmärryksemme hänen sanalleen, jos tahdomme vain ottaa vastaan sen opetuksen, jonka hän meille kirjoitusten kautta Henkensä ohjaamana antaa. Se, onko tämä kirjoitus Jumalan antamaa opetusta, jää kuitenkin lukijan päätettäväksi. Tutki ja pohdi tarkoin, ovatko Raamatun kirjoitukset tarkoitettu ymmärrettäviksi sillä tavalla kuin tässä ja muissa kirjoituksissani selitän.

Haastan sinut tutkimaan näitä asioita ilman ennakkoluuloja ja puolueettomasti, henkilöön katsomatta. Se ei ole niin tärkeää, kuka jotakin sanoo, kuin se, mitä hän sanoo. Tämä pätee myös Jumalan sanaan, joka kestää terveen koetuksen, eikä katoa koskaan. Ihmiset, jotka ovat puhuneet meille sen Jumalan sanan, joka on kirjoitettu Raamattuun, eivät ole yhtä tärkeitä kuin heidän sanansa, joka ei ole heidän vaan Jumalan sanaa. Siksi sanoin, että sanojen sisältö on tärkeämpää kuin henkilö, joka ne sanoo, sillä sanojen sisältö kertoo niiden alkuperän: sana voi olla joko totuudesta tai valheesta lähtöisin. Sinä joudut päättämään omassa sydämessäsi ja mielessäsi sen, mistä lähteestä tämän kirjoituksen sanat ovat peräisin. Varaa itsellesi kuitenkin reilusti aikaa tämän aiheen tutkimiseen, sillä se ei avautune kenellekään yhdessä tai kahdessa päivässä. Voi kestää jopa vuosia ennen kuin totuus valkenee kaiken sen hälyn ja riitasointujen keskellä, jossa me elämme.

Sinä olet kuolemalla kuoleva

Kun Jumala oli tehnyt maan tomusta Adamin ja pannut hänet viljelemään ja varjelemaan Edenin puutarhaa, sanoi hän hänelle:

”Syö vapaasti kaikista muista puutarhan puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet sinä kuolemalla kuoleva.” (1Moos, 2:16-17)

Tämä käännös poikkeaa hieman vuoden 1933 kirkkoraamatun käännöksestä, mutta on linjassa monien englanninkielisten käännösten kuten arvostetun King James Raamatun kanssa. Hepreankielen alkutekstissä sanotaan, että ihmisestä piti tuleman kuolevainen sinä päivänä, jona hän söisi kielletystä puusta. Jumala ei väittänyt, että Adamin ja Evan olisi pitänyt kuolla sinä samana päivänä, jona he puusta syövät. Sen sijaan heistä tulisi kuolevaisia ja he kuolisivat myöhemmin, minkä jälkeen heidän ruumiinsa muuttuisi maaksi jälleen. Herra Jumala sanoi Adamille syntiinlankeemuksen jälkeen:

”Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanomalla ’Älä syö siitä!’, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi… Otsasi hiessä pitää sinun syödä leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet otettu, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1Moos, 3:17-19)

Jumalan alkuperäinen rangaistus synnistä oli kuolema ja ruumiin muuttuminen maaksi jälleen. Ilmaisu ”kuolemalla kuoleva” tai ”kuolemalla kuoltava” tarkoittaa kaikissa Vanhan testamentin kohdissa ruumiin kuolemaa, ei koskaan mitään muuta. (1Moos, 20:7; 1Sam, 22:16; 1Kun, 2:37, 42; Jer, 26:8; Hes, 3:18; 33:8) Vanhassa testamentissa ei tunneta kuolleiden ihmisten kuoleman jälkeistä ikuista kärsimystä helvetissä. Siellä mainitaan synnin palkkana ruumiin kuolema ja maatuminen, katoaminen. Kun ruumis hajoaa ja maatuu, niin se häviää ja katoaa jäljettömiin. Tämä on se alkuperäinen ”kadotus”, jonka Jumala sanoi olevan seurausta synnistä ja kuolemasta. (vrt. kadotus ja katoavaisuus Uuden testamentin terminologiassa)

Jos Jumala ei ole täydentänyt myöhemmin ilmoitustaan, niin tämä alkuperäinen rangaistus on voimassa maailman loppuun ja viimeiseen tuomioon saakka. Jos taas Jumala olisi täydentänyt ilmoitustaan, tai oikeammin muuttanut alkuperäisen rangaistuksen toiseksi, niin olisiko sellainen teko oikeamielistä? Nimittäin, jos Jumala olisi säätänyt synnistä jonkin muun rangaistuksen kuin kuoleman ja ruumiin maatumisen, eikä hän ole kertonut sitä alussa, niin silloin hän olisi todellisuudessa muuttanut rangaistusta eikä vain täydentänyt sitä. Päättymätön kärsimys helvetissä on rangaistuksena aivan toinen kuin ruumiin kuolema ja maatuminen, elämän päättyminen.

Jumala ei tahdo kenenkään ihmisen kärsivän synnistä iankaikkisesti, päättymätöntä aikaa. Se on myös syynä sille, että Jumala karkotti ensimmäiset ihmiset pois Edenin puutarhasta lankeemuksen jälkeen. (1Moos, 3:22-24) Jos ihminen olisi syönyt syntisenä ollessaan ”elämän puusta”, joka oli keskellä puutarhaa, olisi hän elänyt iankaikkisesti ja joutunut kärsimään synnistä päättymättömän ajan. Koska Jumala ei tahdo kenellekään tapahtuvan sellaista, karkotti hän ihmisen pois ”paratiisista”. Jumala estää ”kadotukseen tuomittavia” vielä viimeisen tuomion jälkeenkin syömästä ”elämän puusta”, joka paratiisissa on, jotta he eivät saisi elää iankaikkisesti. (Ilm, 22:19) Ruumiillinen elämä helvetissä olisi kaikista vastaväitteistä huolimatta elämää, joten sellainen opetus on Raamatun kirjoitusten vastaista.

Mitä tarkoittaa se, että Jumala pani Edenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja kirkkaana välkkyvän tulisen miekan vartioitsemaan ”elämän puun tietä”? (1Moos, 3:24) Ensimmäisenä mieleeni tulee se, että Jumalan sana on tulinen miekka, joka surmaa hänen vastustajansa, ja Jumalan profeettojen vastustajat. (Efe, 6:17; Ilm, 11:5; 19:11-21) Jumalan lapsille Jeesuksen suusta lähtevät sanat ovat kuitenkin Henki ja elämä; ne sanat antavat meille iankaikkisen elämän, kun uskomme niihin. (Joh, 6:63; 12:50; 20:31) ”Elämän puu” kuvaa Jeesusta itseään, Kristusta, meidän Herraamme, jota kutsutaan nimellä ”Jumalan Sana”. (Joh, 1:1-14)

Kun Jeesus saapuu ”tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” (2Tim, 4:1), niin hänen sanansa surmaa ne, jotka eivät kestä viimeisellä tuomiolla hänen edessään. ”Meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli”, ja tuli tuhoaa hänen vastustajansa Kristuksen tulemuksessa (Hebr, 12:29; Ilm, 20:9); se tuli, joka lähtee Jeesuksen suusta. (2Tess, 1:7-10; 2:8.)  Tuli on Jumalan sana, joka koettelee ihmiset tuomiolla, ja kertoo, ketkä ovat arvollisia iankaikkiseen elämään. Sama tuli on surmaava ja tuhoava lopullisesti ne, jotka ovat Jumalan ja Karitsan vihollisia. Jumalattomat ja syntiset eivät kestä Jumalan sanan tuomiota. He saavat surmansa ja heidän ruumiinsa tuhotaan polttamalla ne tulessa. Heistä ei jää jäljelle mitään; he lakkaavat olemasta. (Mal, 4:1-2)

Ilmestyskirjan ”tulinen järvi” voisi tarkoittaa tällä tavalla ymmärrettynä myös Jumalan sanan tutkivaa tuomiota ja tulen koettelua tuomiolla. Sen ei tarvitsisi tarkoittaa pelkästään kirjaimellista tulta, jossa ruumiita poltetaan, vaikka se saattaa kuvata myös sitä, sillä Herran surmaamia on oleva paljon hänen tulemuksessaan, ja ne ovat eloon jääneiden katseltavina kirjaimellisen Jumalan sanan ilmoituksen mukaan. (Jes, 66:16-17, 24)

Kun luemme Vanhaa testamenttia luomiskertomuksesta eteenpäin, niin sieltä ei löydy yhtään kohtaa, jossa puhuttaisiin päättymättömästä kärsimyksestä helvetin tulessa. Kun ”tuli” mainitaan jumalattomien ja syntisten tuomiona, niin se kuvaa aina ruumiin kuolemaa ja ihmisten häviämistä jäljettömiin, täydellistä ja lopullista tuhoa. Näin esimerkiksi silloin, kun Sodoma ja Gomorra ja muut Jordanin lakeuden kaupungit tuhottiin tulella ja tulikivellä, jota satoi alas taivaasta. (1Moos, 16) Vaikka tuli on ”iankaikkista” tulta, niin se on sammunut jo aikoja sitten: näiden kaupunkien paikalla on nyt Kuollutmeri, joten tuli on sammunut, eikä savukaan siitä enää nouse.

Sodoman ja Gomorran tavalla on käyvä Edomin maalle maailmanajan lopussa, kun Jumala rankaisee sitä ja sen kansaa: ketään ei jää jäljelle.

”Sillä Herralla on koston päivä, maksun vuosi Siionin asian puolesta. Edomin purot muuttuvat pieksi ja sen multa tulikiveksi; sen maa tulee palavaksi pieksi. Ei sammu se yöllä eikä päivällä, iäti nousee siitä savu; se on oleva raunioina polvesta polveen, ei kulje siellä kukaan, iankaikkisesta iankaikkiseen.” (Jes, 34:8-10)

Tämä on kuvausta maailman lopussa Edomia kohtaavasta tuomiosta, sillä juuri näitä ja muita vastaavia kohtia on siteerattu Uudessa testamentissa lopun aikoina maailmaa kohtaavasta tuomiosta ennustettaessa. (esim. Jes, 34:2-7 = Ilm, 6:14 ja 19:11-21) ”Tuli ja savu” ovat kielikuvia jumalattomia ja syntisiä kohtaavasta tuomiosta maailman lopussa, ja ne toistetaan Ilmestyskirjassa puhuttaessa ”tulisesta järvestä, joka tulta ja tulikiveä palaa”. (Ilm, 14:9-11; 19:20; 20:10) Myös portto ja Suuri Babylon poltetaan tulessa, niin että ”hänen savunsa on nouseva aina ja iankaikkisesti” (kreikaksi ”eis tuus aioonas toon aioonoon”, Novumin mukaan ”aikakausiin aikakausien”, Novum 4, s. 932) Koska Suuri Babylon on tuhoutuva ja katoava niin, että ”sitä ei enää koskaan löydetä” (Ilm, 18:21), on sen savukin lopulta katoava, vaikka sen sanotaankin nousevan ”aikakausista aikakausiin”.

Vanhassa testamentissa on käytetty muuallakin sanontaa ”iankaikkinen tuli, joka ei sammu”, vaikka se tuli on sammunut aikoja sitten. Tällainen kuvaus löytyy Jeremian kirjasta. Herra aikoi ”sytyttää tuleen Jerusalemin portit ja tuli oli polttava sen palatsit, eikä se tuli ole sammuva.” (Jer, 17:27) Tämä Jeremiaan kautta tullut sana toteutui, kun Babylonin armeija tuhosi Jerusalemin kaupungin, mutta kaupungin palon tuli on silti sammunut jo kauan aikaa sitten. (2Aik, 36:31) ”Sammumaton tuli” kuvaa Raamatun kuvakielessä siten tulta, joka sammuu sen jälkeen, kun se on tehnyt tehtävänsä, eli tuhonnut ja hävittänyt poltettavan kohteen. Sanonnalla painotetaan tuhon lopullisuutta ja peruuttamattomuutta, ei sitä, että tuli ei koskaan sammuisi, eikä savukaan katoaisi. Samalla tavalla nämä kuvakieliset ilmaisut tulee ymmärtää Uuden testamentin puolella. Niitä ei ole tarkoitettu tulkittavan väärällä tavalla kirjaimellisesti.

Uuden testamentin ”helvetin” ja Ilmestyskirjan ”tulisen järven” vastine Vanhassa testamentissa on ”Hinnomin laakso” tai ”Hinnomin pojan laakso”. ”Hinnom” tarkoittaa suomeksi ”itkua”, ”valitusta” tai ”itkuvirttä”. (ks. Blue Letter Biblen heprea-englanti sanakirjasta) Tässä on yhtymäkohta Jeesuksen sanoihin, joiden mukaan Hinnomin laaksoon eli kreikaksi Gehennaan (KR38: ”helvetti”) joutuvilla ”on itku ja hammasten kiristys” tulisessa pätsissä tai pimeydessä, johon heidät heitetään. (Joos, 15:8; Neh, 11:30; Matt, 8:12; 13:42, 50; 22:13; 24:51; 25:30) Näin on käyvä niille ihmisille, jotka eivät ole katsotut arvollisiksi iankaikkiseen elämään Kristuksen tulemuksessa. (ks. Luuk, 20:35)

Hinnomin laakso sijaitsee Jerusalemista lounaaseen Refaimin tasangon (refaim: jättiläinen) pohjoisella laidalla. Se tunnetaan siitä, että siellä poltettiin juutalaisten lapsia uhriksi epäjumala Molokille Juudan kuninkaiden Aahas ja Manasse aikana. (2Aik, 28:3; 33:6; 2Kun 23:10; Jer, 7:31-32; 19:2, 6, 11-14; 32:35) Hinnomin laaksosta tuli myöhemmin Jerusalemin kaupungin kaatopaikka, jossa poltettiin jätteitä, ja lisättiin tuleen rikkikiveä (tulikiveä) palon edistämiseksi. Sinne heitettiin myös rikollisten ruumiit, joita madot söivät ja ”iankaikkisesti” palavan tulen liekit nuolivat. ”Iankaikkinen” (kreikaksi ”aioon” ja hepreaksi ”oolam”) ei tarkoita aina päättymätöntä aikaa; se voi tarkoittaa myös ihmisen elinikää, pitkää tarkemmin määrittelemätöntä ajanjaksoa, maailman aikakautta tai jopa sangen lyhyttä aikaa, niin että se tarkoitti Joonan kohdalla vain ”kolmea päivää”. (Jna, 2:6)

Sanoin jo edellä, että puhuttaessa jumalattomia kohtaavasta tuomiosta ”iankaikkinen tuli ja savu” tarkoittaa tuhon lopullisuutta ja peruuttamattomuutta, ei ikuista kärsimystä helvetissä, jota ei itse asiassa Raamatussa edes mainita. Sana ”helvetti” tulee suomenkieleen skandinaavisista kielistä ja tarkoittaa ”Helin rangaistusta”: ”hels vite”. Ihmisten käsitykset helvetistä eivät ole peräisin Raamatusta. Ne ovat pakanallista alkuperää ja lähtöisin muinaisen Babylonian uskonnosta (sumerilaiset Sinearin eli Sumerin maassa, 1. Moos. 11). Zarathustralaiset[i], egyptiläiset ja kreikkalaiset veivät eteenpäin tätä alkujaan Baabelista kotoisin olevaa uskontoa ja uskomuksia, niin että usko helvettiin ja tuonelan kahtiajakoon on päätynyt aikojen saatossa juutalaisille, ja lopulta myös katoliseen kirkkoon. Sieltä helvettiusko on tullut osaksi koko maailmaa, eikä se lähde pois muuten kuin kirkon täydellisen tuhon ja hävityksen kautta. Liekö tässä kuva siitä, miten portto eli Suuri Babylon on palava tuhkaksi lopun aikana? (Ilm, 17-18.)

Jeesus lainasi Vanhan testamentin kirjoituksia puhuessaan jumalattomia kansoja ja ihmisiä kohtaavasta tulevasta tuomiosta. Hänen sanojensa taustalta Markuksen evankeliumissa löytyy Jesajan kirjan profetia. (Mar, 9:43-48) Jesaja kuvaa kuitenkin niiden miesten ruumiita, jotka Herra on surmannut tulemuksessaan. Kuolleiden ruumiit palavat, mutta mitään muuta ei mainita: ei sielun tuskaa eikä surmattujen kärsimystä itsestään tietoisessa tilassa. (Jes, 66:16-17, 24) ”Herrasta luopuneiden” kuolleiden miesten ruumiit palavat ja savu nousee ”aina ja iankaikkisesti”, eivätkä heidän matonsakaan kuole. Madoille ei ole kuitenkaan luvattu iankaikkista elämää, joten on hyvin oletettavaa, että madot kuolevat kuitenkin joskus, maailman aikakauden päättyessä, ja silloin on myös kaatopaikan tuli ja iankaikkisesti nouseva savu katoava. Voidaan siis aiheesta kysyä, ovatko vastaavat ilmaisut Uudessa testamentissa tarkoitetut kuvaamaan päättymätöntä aikaa, ikuisuutta?

Vanhasta testamentista ei löydy kuvauksia kuoleman jälkeisestä päättymättömästä kärsimyksestä. Siellä on kuitenkin kuvauksia ja lupauksia kuolleiden ylösnousemuksesta. Ensimmäinen niistä on kuvakielinen Herran puhe käärmeelle tämän ja vaimon siemenen välisestä vainosta heti syntiinlankeemuksen jälkeen. (1Moos, 3:15) Käärmeen eli paholaisen siemen oli pistävä vaimon siementä eli Jeesusta kantapäähän, mutta Jeesus oli polkeva rikki käärmeen pään. Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesus oli tuleva ystävänsä Juudas Iskariotin pettämäksi ja kuoleva ristillä, mutta hän oli myös nouseva ylös kuolleista ja voittava siten paholaisen, jolla oli kuolema vallassaan siihen asti, kunnes Jeesus oli noussut ylös. (Hebr, 2:14-17; Ilm, 1:17-18.) Jeesuksen ylösnousemus on sitten perusteena yleiselle ylösnousemukselle, joka käsittää Jeesuksen sanojen mukaan sekä elämän että tuomion ylösnousemuksen, vanhurskasten ja väärien. (Joh, 5:24-30; Apt, 24:15)

Yleisestä eli kaikkien ihmisten (tai pelkästään vanhurskaiden) ylösnousemuksesta kertovia Raamatun kohtia ei ole kovin montaa; enemmän taitaa olla Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta kertovia ennustuksia. Mooseksen kirjan lopussa on kuitenkin Herran sana, jossa hän sanoo: ”minä surmaan ja teen eläväksi”. (5Moos 32:39) Tätä voidaan pitää viittauksena yleiseen ylösnousemukseen. Jobin kirjassa on pari kohtaa, jotka viitannevat ylösnousemukseen, joskin Job on monessa muussa kohdassa pessimistinen kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuden suhteen. (Job 14:10-22; 19:25-29) Samaa voidaan sanoa Saarnaajasta, mutta hänen kirjansa lopussa on silti selvä viittaus kuoleman jälkeiseen tuomioon. (Snj, 12:13-14) Hän ei voinut tarkoittaa tämän elämän aikana tapahtuvaa tuomiota, sillä kaikkia ihmisiä ei tuomita millään tavalla vielä tämän elämän aikana. Kaikkien meidän on tehtävä silti tili Herralle siitä, mitä olemme ruumiissa ollessamme tehneet: hyvää tai pahaa. (2Kor, 5:10)

Jesajan kirjassa on Uudessa testamentissa lainattuja kohtia ”kuoleman poistamisesta”, jolla tarkoitetaan ylösnousemusta. (Jes 26:14, 19; 25:6-9) Jotkut ovat sitä mieltä, että Jesaja puhuu tässä vain vanhurskasten ylösnousemuksesta. Vaikka se olisi totta, niin muualla Raamatussa on riittävästi todisteita myös sen puolesta, että väärätkin nousevat ylös kuolleista, ja heidät tuomitaan tekojensa mukaan. (Ilm, 20:10-15)

Ikuisen kärsimyksen tukena on käytetty kaikkein eniten Danielin kirjan lopun profetiaa. (Dan, 12:2-3) Se on oikeastaan ainoa kohta, jota voidaan pitää päättymättömän kärsimyksen jonkinlaisena tukena Vanhassa testamentissa. Mutta koska missään muualla ei ole aiemmin puhuttu päättymättömästä tuskasta ja vaivasta, tarkoittaa tämäkin kohta mahdollisesti muuta. Voi olla, että ”iankaikkinen häpeä ja kauhistus” tarkoittaa tuhoon tuomittavien ihmisten häpeää pelastuneiden silmissä. He kauhistuvat nähdessään heidän kohtalonsa. Se voi tarkoittaa myös aikakauden kestävää päättyvää häpeää ja kauhistusta, jota he itse tuntevat tullessaan tuomituiksi tekojensa mukaan. On varmasti hirmuinen paikka kuulla kaikkien kuullen omat salaisetkin syntinsä ja menettää iankaikkinen elämä oikeudellisin perustein.

Olipa totuus mikä tahansa Danielin kirjan profetian oikeasta tulkinnasta, niin se ei saa kumota aiempaa Jumalan sanan ilmoitusta. Siellä ei ole puhuttu mitään päättymättömästä kärsimyksestä tulisessa järvessä. Niinpä sellaista opetusta ei pitäisi löytyä Raamatusta. Miten sitten tulisi ymmärtää kaikki ne kohdat Uudessa testamentissa, jotka näyttävät sotivan tätä tulkintaa vastaan? Osa niistä tulikin jo selitettyä, mutta on silti syytä katsoa tarkemmin Uuden testamentin kirjoituksia ja niiden terminologiaa. Ehkäpä niiden selityksestä löytyy vastaus näennäisiin ristiriitoihin, joita Vanhan ja Uuden testamentin välillä näyttäisi vielä olevan?

Synnin palkka on kuolema ja synnit on sovitettu sijaiskärsijän kuoleman kautta

Lähestyn Uuden testamentin kirjoituksia sovituksen kannalta. Epäuskoiset Raamattua kritisoivat ihmiset ovat ihmetelleet aiheesta sitä, miten Jeesuksen ruumiin kuolema voisi tuoda sovituksen ihmisille, koska hän ei mennyt helvettiin ja jäänyt sinne. Jos synnin rangaistus olisi ikuinen tuska ja vaiva helvetissä, niin eikö Jeesuksen olisi pitänyt kärsiä se sama rangaistus? Koska hän ei kärsinyt sitä, ei hänen sijaiskärsimyksensä ja kuolema voinut tuoda sovitusta synneistä. Tämä logiikka on itse asiassa ihan oikea. Kun nyt kuitenkin uskomme, että synnin palkka ei ole päättymätön kärsimys helvetissä vaan ruumiin kuolema, niin voimme uskoa ihan hyvin myös sovituksen sanan, jonka mukaan Jeesus on kärsinyt rangaistuksen meidän puolestamme kuolemalla puolestamme. Eikö tämä vaikutakin ihan järkevältä sanan selitykseltä?

Paavali kirjoitti Uuden testamentin puolella roomalaisille, että ”synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä.” (Room, 6:23) Hän puhui kirjeissään toistuvasti Kristuksen Jeesuksen ristinkuolemasta ja kuolleista ylösnousemisesta. Kristus on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kirkkauden kautta. (2Tim, 1:10) Jeesus on sovittanut meidät Isän Jumalan kanssa kuolemalla ristillä syntiemme tähden ja kärsimällä rangaistuksen puolestamme. (2Kor, 5:18-21; Kol, 1:15-23) Adamin synnin vuoksi on kuolema ja ”kadotus” tullut monien osaksi, mutta Kristuksen vanhurskauden teko koituu monille ihmisille iankaikkiseksi elämäksi. (Room, 5:12-19) Kun sijoitamme sovitusoppiin ”rangaistuksen” paikalle ”kuoleman” ja ”kadotuksen” paikalle ”ruumiin maatumisen”, niin oppi tulee ymmärretyksi oikein. Kadotuksella ja kadotustuomiolla ei ole enää mitään valtaa niihin, jotka Kristuksen omia ovat. (Room, 8:1)

Paavali puhui korinttolaiskirjeessä paljon ruumiin ylösnousemuksesta. Hän uhrasi sille kokonaisen pitkän luvun verran tilaa. (1Kor, 15) Tässä toistuvat samat vertaukset kuin roomalaiskirjeen sovitusopissa. (Room, 5:12-19; vrt. 1Kor, 15:12-58.) Siinä verrataan toisiinsa elämää kuolemattomassa ja kuolevaisessa ruumiissa. Nykyinen ruumiimme on sielullinen ja maallinen, mutta tuleva ruumiimme on hengellinen ja taivaallinen. Tämä maallinen ja sielullinen ruumiimme on kuolevainen ja katoavainen, mutta uusi ylösnousemuksessa saatava ruumiimme on kuolematon ja pysyvä, iankaikkinen. Joku voi väittää tämän perusteella, että myös jumalattomien ja syntisten ylösnousemusruumiit ovat kuolemattomia ja pysyviä. Niin ei voi kuitenkaan olla, koska vain Kristuksesta osalliset eli ”elämän puusta syövät” ihmiset voivat elää iankaikkisesti. (1Moos, 3:22-24; Ilm, 22:19) Jumalattomat ja syntiset eivät saa syödä elämän puusta, joten he eivät pysy elossa vaan kuolevat tuomion jälkeen. On myös huomattava, että Paavali ei puhu korinttolaiskirjeessä jumalattomien ja syntisten ylösnousemuksesta vaan pelkästään vanhurskaiden. Niinpä sitä kuvausta ei pidä käyttää väärien ylösnousemuksesta opettamiseen.

Eivät voi tappaa sielua…

”Älkääkä pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sielun ja ruumiin Gehennassa.” (Matt, 10:28.)

Tätä kohtaa on pidetty perinteisesti sen opetuksen tukena, että ihminen voi tappaa toisen ihmisen ruumiin, mutta ei sielua. Jumala ei sen sijaan voisi tappaa edes jumalattoman ja syntisen ruumista enää sen jälkeen, kun on hänet ”helvettiin” tuominnut, tai jos voisi, niin sitten hän ei tahdo. Jos hän taas ei tahdo tappaa jumalattoman ja syntisen ruumista, sielua ja henkeä – koko ihmistä – niin että jumalaton lakkaisi olemasta, niin eikö se kerro siitä, että Jumala tahtoo rangaista ihmisiä niin julmalla tavalla, mitä helvettiopissa väitetään?

Jos Jumalalle on kerran kaikki looginen mahdollista, niin miksi hänelle ei olisi mahdollista myös jumalattomien ja syntisten ihmisten täydellinen hävittäminen, niin että heitä ei ole enää olemassa? Eikö ruumiin kuolema ja olemisen lakkaaminen olisi kuitenkin kohtuullisempi rangaistus korkeintaan muutaman vuosikymmenen jatkuneesta pahan tekemisestä?

Sen lisäksi, että oppi ikuisesta kärsimyksestä helvetissä on Raamatun kirjoitusten vastainen, aiheuttaa se lisäksi moraalisen ongelman siihen uskoville kristityille. Jos ei aiheuta, niin sisäinen oikeudentaju ja omatunto eivät toimi silloin Jumalan tahtomalla tavalla, vaan sydän on paatunut. Tämä ei liene ihme, sillä sydämensä kovettaneet ja paatuneet epäjumalanpalvelijat ovat kehittäneet tämän opin Babyloniassa muinaisina aikoina, ja sitä ovat kehitelleet toiset yhtä pahat ihmiset, vaikka he ovat itseään viisaina pitäneetkin, niin kuin kreikkalainen filosofi Platon ja kreikkalaiset runoilijat, joiden teoksista (Homeros) löytyy helvettiopin siemenet ja versokin.

Virheellisessä käännöksessä lukee tässä jakeessa ”voi hukuttaa sekä sielun että ruumiin helvettiin”. Helvettiä ei ole kuitenkaan mainittu kertaakaan Raamatussa, mutta siellä puhutaan sen sijaan Hinnomin laaksosta, joka on kreikaksi Gehenna (ge’enna). Verbi ”apollymi” tarkoittaa tässä kohdassa ”tuhoamista, hävittämistä ja surmaamista”.  Sitä vastaava substantiivi, apoleia, tarkoittaa mm. tuhoa, hävitystä ja kuolemaa, ruumiin katoamista, niin kuin kaikissa aihetta käsittelevissä kohdassa. Mitä Jeesus siis itse asiassa sanoi?

Jeesus neuvoi ja rohkaisi opetuslapsia, että heidän ei tule pelätä ihmisiä, jotka voivat tappaa heidän ruumiinsa, mutta eivät voi riistää heiltä iankaikkista elämää. Vain Jumala voi tappaa sekä ruumiin että ottaa pois myös sen iankaikkisen elämän, jonka toisaalta vain hän voi syntisille lahjoittaa. Kun ymmärrämme tämän Raamatun kohdan tällä tavalla, niin siinä ei ole ristiriitaa Vanhan testamentin ja muiden uuden liiton kirjoitusten kanssa, kunhan vain nekin kaikki oikein ymmärretään.

Rikas mies ja Lasarus

Ikuisen piinan opin ehkä vahvin tukipilari on ollut Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. (Luuk. 16:19-31) Jeesus sanoo siinä selvästi, että sielut jatkavat tietoista olemista ruumiin kuoleman jälkeen. On ehkä parasta, että lainaan koko vertauksen tähän ennen kuin käymme tutkimaan sitä tarkemmin.

Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan ja hienoihin pellavavaatteisiin, ja hän huvitteli joka päivä loisteliaasti. Ja eräs köyhä nimeltään Lasarus oli jätetty hänen porttinsa luo täynnä haavoja, ja hän halusi ravita itseään rikkaan pöydältä putoavilla muruilla, mutta koiratkin tulivat hänen tykönsä ja nuolivat hänen haavojaan. Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa tuskissa ollessaan, näki hän kaukaa Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan, ja hän huusi ja sanoi:

”Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minä kärsin tuskaa tässä liekissä.”

Mutta Aabraham sanoi:

”Lapseni, muista että sinä sait hyväsi eläessäsi, ja Lasarus samoin sai pahaa, mutta nyt hän saa täällä lohdutusta, ja sinä kärsit tuskaa. Ja kaiken tämän lisäksi on meidän ja teidän väliin vahvistettu suuri kuilu, niin että ne, jotka tahtovat kulkea täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääse ylitse meidän tykömme.”

Niin hän sanoi:

”Isä, minä pyydän sinua, että lähettäisit hänet minun isäni taloon, sillä minulla on viisi veljeä, jotta hän todistaisi heille, että he eivät tulisi tähän vaivan paikkaan.”

Mutta Aabraham sanoi hänelle:

”Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot heitä!”

Ja hän sanoi:

”Ei niin, isä Aabraham, vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he kääntyisivät!”

Mutta Aabraham sanoi:

”Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he tule vakuutetuiksi, vaikka joku kuolleista nousisi ylös.”

Tähän päättyi Jeesuksen vertaus. Kuulijoina olivat hänen opetuslapsensa ja fariseukset, jotka olivat rahanhimoisia ja avionrikkojia. Jeesus kohdisti sanansa juuri heille, ei opetuslapsille. Mitä Jeesus tarkoitti tällä kertomuksellaan? Jos hän ei kuvannut todellisia oloja tuonelassa kuoleman jälkeen, niin miksi hän ei korjannut asiaa myöhemmin, tai miksi opetuslapset eivät ole korjanneet sitä Raamatun kirjoituksiin?

Jeesuksen opetuslapsilla ja muilla ihmisillä oli joitakin uskomuksia, jotka eivät vastaa meidän näkemystämme siitä, mikä on totta. Vaikka Jeesus ei ilmeisestikään ollut samaa mieltä heidän mielipiteistään, niin hän ei korjaa niitä Raamatun lehdillä, eivätkä niitä korjaa opetuslapsetkaan. Jeesuksella oli lisäksi aiemminkin ollut tapana samaistua juutalaisten uskomuksiin, vaikka hän ei uskonut itse samalla tavalla. Niinpä hän sanoi muuatta kanaanilaista vaimoa juutalaisten tavan mukaan ”koiraksi” (koiranpenikaksi). (Matt.15:26) Tuskinpa Jeesus oli todella sitä mieltä, että pakanat ovat koiria ja sikoja, vaikka juutalaiset pitivät heitä sellaisina. Herra ainoastaan mukautui juutalaisten asemaan ja osoitti sitä kautta heille, että pakanoiden keskuudesta löytyy suurempaa uskoa kuin Israelista. Tämä ollut ainut kerta hänen elämänsä aikana, kun hän niin teki.

Jotkut juutalaiset uskoivat Jeesuksen olevan ”Johannes Kastajan, toiset Elian, toiset Jeremian tai jonkun muun profeetoista”. (Matt. 16:14) Johannes Kastaja oli vastikään teloitettu, eikä Jeesus pitänyt varmastikaan oikeana uskomusta, jonka mukaan hänen serkkunsa olisi noussut ylös kuolleista ja muuttunut häneksi, tai että hänen henkensä olisi tullut hänen ruumiiseensa asumaan. Jeesus ei uskonut myöskään sielunvaellusoppiin, vaikka jotkut ovat nähneet tässä viittauksen siihen. On kuitenkin luultavampaa, että juutalaiset luulivat Jeesuksen olevan joku Vanhan testamentin profeetoista, koska he uskoivat kuolleiden ylösnousemukseen. Vaikka ajatus ennenaikaisesta ylösnousemuksesta oli virheellinen, niin Jeesus ei korjannut sitä. Matteuskaan ei korjannut sitä kirjoittaessaan myöhemmin muistiin tämän tapahtuman.

Juutalaisten taikauskoa kuvaa myös se, että opetuslapset uskoivat kummituksiin eli haamuihin. Kun he näkivät Jeesuksen kävelevän vetten päälle, luulivat he näkevänsä aaveen. (Mar. 6:49) Sama tilanne toistui, kun Jeesus ilmestyi kuolleista nousemisen jälkeen opetuslapsille. (Luuk. 24:37) Vaikka Jeesus ei uskonut aaveisiin – emmekä mekään niihin usko – ei hän korjannut tätä virheellistä uskomusta näissä tilanteissa. Sitä eivät tehneet myöskään opetuslapset, kun kirjoittivat vuosikymmenien päästä ylös muistelmiaan (evankeliumeja).

Kolmas virheellinen uskomus löytyy Korintin seurakunnasta. Jotkut olivat kastattaneet siellä itsensä kuolleiden puolesta. (1.Kor. 15:29) Vaikka Paavali ei hyväksynyt tätä tapaa, ei hän väitä sitä virheelliseksi. Tämä johtuu siitä, että hänen opetuksensa kärki ei ollut tässä sivuseikassa, jota hän käytti ainoastaan tukena pääasian opettamisessa. Hän opetti korinttolaisille kuolleiden ylösnousemuksesta eikä takertunut kiinni ilmiselvään virheelliseen uskomukseen. Hän käytti sitä sen sijaan oikean opetuksen tukena, kun puhui ylösnousemuksesta.

Samalla tavalla voidaan tulkita Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Herra ei väittänyt sitä, että hänen käyttämänsä vertaus kuvasi kuolemanjälkeistä todellisuutta. Hän käytti tätä kertomusta hyväkseen vain siinä tarkoituksessa, että saisi fariseusten uskomukset näyttämään naurettavilta. Hän siis itse asiassa kumosi fariseusten opetukset satiirisella vertauksellaan sen sijaan, että olisi pitänyt heidän uskomuksiaan totena. Jos tämä tulkinta on totta, niin mitä Herra mahtaa ajatella meistä? Me olemme tulkinneet hänen sanansa kirjaimellisena kuvauksena siitä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu ja millainen tuonela on. Mahtaako Jeesuksen huumorintaju riittää tässä asiassa, niin että saamme anteeksi tämän hänen sanojensa ja opetuksensa vääristelyn?

Löydämme vastaavan tavan kohdella vääriä uskomuksia ja niiden kannattajia profeetta Elialta. Hän mollasi Baalin profeettoja ja Baalia itseäänkin, jotta israelilaiset olisivat nähneet, miten naurettavaa Baalin palvonta on: että he olisivat luopuneet siitä. (1. Kun. 18:27.) Jumalan hirtehistä huumoria kuvastaa niin ikään Esterin kirjan kertomus pahasta Haamanista ja juutalaisesta Mordokaista. Haaman juoni jatkuvasti Mordokain ja koko Israelin kansan päänmenoksi, mutta lopulta häntä itseään kohtasivat kaikki ne pahat asiat, joita hän oli suunnitellut Mordokain ja Israelin varalle. Rikkaan miehen ja Lasaruksen tapauksessa osat vaihtuivat aivan vastaavalla tavalla.

Jeesus ei voinut yhtyä juutalaisten taruissa esitettyihin näkemyksiin sielun elämän jatkumisesta tuonelassa heti kuoleman jälkeen. Mitään sellaista ei löydy Vanhasta testamentista. Koska Herra perusti opetuksensa kirjoituksiin, ei hän ole voinut olla samaa mieltä fariseusten kanssa.

Jeesuksen puheet muualla evankeliumeissa ovat ristiriidassa tämän vertauksen yksityiskohtien kanssa. Herra puhui monta kertaa tulevasta ylösnousemuksesta ja tuomiosta, joka oli kohtaava sekä vanhurskaita että vääriä. Näistä kuvauksista käy ilmi, että tuomio pannaan käytäntöön vasta ylösnousemuksen jälkeen, ei heti kuoleman jälkeen, niin kuin juutalaiset uskoivat. (Matt. 12:41-42; Joh. 6:39-40, 44.) Tämä käy ilmi erityisen hyvin seuraavista Herran sanoista:

”Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niin kuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 5:27-30)

Jos kerran kuolleet olisivat jo nyt tietoisessa tilassa tuonelassa ja kärsisivät tuskaa ennen kuin heitä on edes tuomittu, niin miksi Jeesus puhui näin? Miksi hän sanoi kuolleiden nukkuvan sen sijaan, että olisi kertonut heidän olevan tuonelan liekissä tai Aabrahamin helmassa? (Mar. 5:39)

Kun Jeesuksen ystävä Lasarus oli kuollut, niin Jeesus sanoi:

”Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet unesta.” (Joh. 11:11)

Opetuslapset luulivat hänen puhuvan ”unessa nukkumisesta”, mutta Jeesus sanoi heille suoraan: ”Lasarus on kuollut!” (j.14)

Jeesuksen kuvaukset ihmisen kuolemanjälkeisestä tilasta nukkumisena ja unena ovat jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä hän kertoi vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Koska Vanhastakaan testamentista ei löydy mitään vastaavaa, on hyvin kyseenalaista, että Jeesus olisi pitänyt vertauksen yksityiskohtia tosina. Miten sitten fariseukset ja muut juutalaiset suhtautuivat niihin?

Ihan ensin on todettava se, että juutalaisten uskomukset tuonpuoleisesta eivät olleet yhtenevät Jeesuksen aikana. Saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen eivätkä enkeleihin, mutta fariseukset uskoivat kumpaiseenkin. (Matt. 22:23; Apt. 23:6-8.) Oli myös kirjanoppineita, jotka uskoivat pelkästään vanhurskasten ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään, mutta eivät väärien ylösnousemukseen ja iankaikkiseen kärsimykseen. (Luuk. 20:35-40; vrt. Jes. 26:14-21)

Mistä sitten löytyy vastaavia kuvauksia tuonelasta, kun niitä ei löydy kerran Raamatusta? Niitä löytyy Jeesuksen ajan juutalaisten Raamatun ulkopuolisista kirjoituksista. Vaikka kaikki rabbit ja fariseukset eivät olleet yhtä mieltä asioista, ovat Jeesuksen vertauksesta löydettävät yksityiskohdat riittävän tarkasti heidän uskomustensa mukaisia. Sefanjan ilmestys (9:2; 11:1-2) ja Aabrahamin testamentti (‘A’ 18:11) sisältävät vastaavia yksityiskohtia pienin poikkeuksin.

Vertauksen yksityiskohdat olivat siis entuudestaan tuttuja fariseuksille, kun Jeesus kertoi sen heille. Eivätkä vain tarinan tuonelaa koskevat yksityiskohdat olleet heille tuttuja vaan myös ne henkilöt, jotka Jeesus vertauksessa mainitsee. Heille löytyy vastine sen ajan juutalaisesta yhteiskunnasta. Fariseukset tunnistivat vertauksesta jokaisen henkilön, koska he olivat heidän aikanaan tunnettuja julkisuuden henkilöitä. Jotta ymmärtäisimme vertauksen paremmin, on syytä paljastaa, keitä vertauksen henkilöt olivat.

Vertauksen rikas mies pukeutui purppuraan ja hienoon pellavaan. Israelissa oli vain yksi mies, joka pukeutui sillä tavalla. Hän oli ylimmäinen pappi Kaifas, jonka asu vastasi Mooseksen lain määräyksiä tässä asiassa. (2. Moos. 28:5-8, 15, 31, 39) Kaifas eli päivänsä yltäkylläisyydessä ja loistossa, sillä hän oli hyvin rikas. Hän sai hyvänsä tämän elämän aikana, mutta joutui vertauksessa kuolemansa jälkeen tuskan ja vaivan paikkaan tuonelan liekkiin. Fariseusten on täytynyt olla raivoissaan, kun he kuulivat Jeesuksen sanovan tämän. He uskoivat nimittäin juuri päinvastoin, että Kaifas olisi pääsevä Aabrahamin helmaan ja köyhän Lasaruksen olisi pitänyt joutua tuonelan liekkiin.

Kuka oli sitten rikkaan miehen isä ja hänen viisi veljeään, jotka asuivat isänsä talossa? Isä oli Kaifaan appi, Hannas, joka oli ollut ylipappina ennen häntä. Roomalaiset olivat erottaneet hänet virastaan, koska hän oli vastustanut heitä julkisesti. Hannas oli säilyttänyt tästä huolimatta asemansa juutalaisessa yhteisössä ja häntä arvostettiin edelleen Israelin korkeimpana hengellisenä johtajana. Kaifas ja myöhemmin Hannaan omat pojat olivat eräänlaisia nukkehallitsijoita Hannaan käyttäessä edelleen Israelin korkeinta hengellistä valtaa, joka kuului ylimmäiselle papille. Hannaan viisi poikaa olivat lankoutumisen kautta Kaifaan viisi veljeä; ne veljet, jotka Jeesus mainitsi vertauksessaan. Kuulijoille oli päivänselvää, keitä Jeesus vertauksensa henkilöillä tarkoitti.

Entä kuka oli vertauksen Lasarus, joka oli täynnä paiseita ja keräsi rikkaan miehen pöydältä pudonneita leivänmurusia ravinnokseen? Koiratkin nuolivat hänen paiseitaan. Tämä liitti koirat kohtaloyhteyteen Lasaruksen kanssa. Kun tiedämme, että koirat kuvaavat meitä pakanoita, niin ymmärrämme Jeesuksen ennustaneen pakanoiden menevän taivasten valtakuntaan fariseusten sijaan. Leivänmurut olivat puolestaan Kaifaalle ja muille Mooseksen istuimella istuville uskottua Jumalan sanaa, jota he kieltäytyivät jakamasta köyhille, sairaille ja raajarikkoisille, koska he pitivät heitä ”syntisinä”. (Mat. 23.) Fariseukset ja ylipappi Kaifas eivät päästäneet heitä temppeliin sisälle, koska he olivat seremoniallisesti epäpuhtaita. Niinpä näiden kerjäläisten ei auttanut muu kuin syödä niitä rippeitä, joita tippui rikkaiden pöydästä. Lasarus oli heidän joukossaan ”Kaifaan talon” (Jerusalemin temppelin) portilla.

Lasarus on Martan ja Marian veli, ja hän asui Betaniassa. (Joh. 11:1-2.) Hän sairasti pitalia ja kuoli siihen tautiin. Matteus kertoo, että hänen toinen nimensä oli Simon. (Matt. 26:6.) Jeesus tiesi etukäteen, että Lasarus oli kuoleva ja että hän oli herättävä hänet ylös kuolleista. Niinpä hän sisällytti Lasaruksen vertaukseensa. Kun fariseukset sitten aikanaan kuulivat, että Jeesus oli herättänyt Lasaruksen kuolleista, eivät he sittenkään uskoneet häneen. Sen sijaan he yrittivät tappaa myös Lasaruksen, eivät vain Jeesusta. (Joh. 12:10-11) Mitä he mahtoivat ajatella, kun muistivat Jeesuksen sanat heille:

”Eivät he usko, vaikka joku kuolleista nousisi ylös!.” (Luuk. 16:31.)

Jeesuksen vertaukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sisältyy monia muitakin hienoja yksityiskohtia, joita en käsittele tässä artikkelissa. Voit lukea niistä Steven Coxin tutkielmasta, joka on käännetty suomeksi tälle sivustolle. Tärkeintä sinulle on ymmärtää, että Jeesus ei ollut samaa mieltä fariseusten kanssa siitä, mitä ihmisille kuoleman jälkeen tapahtuu. Sen sijaan hän kumosi heidän taikauskoiset opetuksensa ja sai ne näyttämään naurettavilta kertomalla heille ironiaa tulvivan vertauksen. Ketkä mahtavatkaan olla rikkaita miehiä ja Lasaruksia nyt, jos vertaus päivitettäisiin meidän aikaamme?

Jos pidät edellä kerrotusta huolimatta Jeesuksen kertoman vertauksen kuvausta tuonelasta totena, niin uskotko myös sen kaikkien yksityiskohtien olevan totta? Ottiko Aabraham vastaan vanhurskaita tuonelassa kuoleman jälkeen? Pystyikö hän keskustelemaan tulessa tuskaa kärsivien sielujen kanssa? Lievittäisikö vesi kärsivien tuskaa? Onko tuli aineellista vai hengellistä tulta? Missä tuonela sijaitsee? (Raamatun mukaan se sijaitsee maan alla). Onko sieluilla tuonelassa hengellinen ruumis, koska heidät voidaan nähdä? Jos on, niin mihin ylösnousemusta tarvitaan: miksi odotamme sitä? (1. Kor. 15:18, 34-58.)

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin ei löydy järjellisiä vastauksia kovin helposti. Raamattu ei näytä tarkemman tutkimisen perusteella tukevan liiemmälti ihmisen mielikuvituksesta syntyneitä kansantaruja ja filosofisia uskomuksia tuonpuoleisesta. Niillä on oma sijansa Homeroksen runokokoelmissa (kertomus Odysseiasta tuonelassa) ja keskiaikaisessa taiteessa, mutta Jumalan sanoiksi näitä uskomuksia on tässä vaiheessa tutkimustamme liian rohkeaa väittää.

Peto ja väärä profeetta tulisessa järvessä

Ikuisen piinan opin toisena vahvana tukena on pidetty Ilmestyskirjan pedon ja väärän profeetan kohtaloa. Heidät otetaan kiinni Kristuksen tulemuksessa ja ”heitetään elävinä tuliseen järveen”. Kun saatana heitetään samaan vaivan paikkaan tuhannen vuoden kuluttua, ovat he yhä vielä kärsimässä tuomiotaan siellä. (Ilm. 19:20-20:10.) Tästä on tehty sellainen päätelmä, että peto ja väärä profeetta olisivat elossa tulisessa järvessä tuhat vuotta sinne joutumisen jälkeen. Tämä todistaisi puolestaan ikuisen piinan opin oikeaksi yhdessä muiden sitä tukevien Uuden testamentin kohtien kanssa.

Tätä tulkintaa vastaan ovat kuitenkin muut Raamatun kohdat, joissa kerrotaan Ilmestyskirjan pedosta. Danielin kirjan profetian mukaan ”peto surmataan ja hänen ruumiinsa tuhotaan polttamalla se tulessa”. (Dan. 7:11) Paavali kertoo puolestaan sen, että Kristus on surmaava antikristuksen (pedon) tulemuksessaan. (2.Tess. 2:8) Onkin aihetta olettaa, että peto ja väärä profeetta eivät ole enää hengissä, kun saatana heitetään tuliseen järveen heidän seurakseen. Tällöin ”vaivaaminenkaan” ei voisi tarkoittaa sielun ikuista kärsimystä vaan sillä olisi jokin muu merkitys.

Mitä ”elävänä tuliseen järveen heittämiseen” tulee, niin olisi melko järjetöntä uskoa, että peto ja väärä profeetta eivät olisi kuolleet siinä yhteydessä. Miten he olisivat voineet pysyä elossa, kun eivät olleet kokeneet vielä edes ylösnousemusta? Kyseessä on pikemminkin sanonta, jonka vastine löytyy Vanhasta testamentista. Kun Koorahin joukot nousivat kapinaan Moosesta vastaan, niin Jumala tuhosi heidät antamalla heidän pudota ”elävinä tuonelaan” maan avatessa kitansa. Tuonelalla tarkoitetaan tässä kohdassa ”syvää kuoppaa” ja muualla Raamatussa se tarkoittaa hautaa. Ei ole uskottavaa, että Koorahin väki säilyi hengissä pudottuaan syvään kuoppaan. On paljon järkevämpää uskoa, että he kuolivat ja tuhoutuivat, samoin kuin muut kapinalliset hetkeä myöhemmin tulen langetessa alas taivaasta ja kuluttaessa heidät. (4.Moos. 16:28-35)

He eivät usko iankaikkiseen kadotukseen!

Kuulen usein sanottavan, että annihilaatio-opin kannalla olevat ihmiset ”eivät usko iankaikkiseen kadotukseen”. Tämä on väärin sanottu, sillä kyllä me siihen uskomme. Me ymmärrämme vain ”iankaikkisen kadotuksen” eri tavalla kuin ikuisen piinan opin kannalla olevat sen ymmärtävät. Heidän mielestään iankaikkinen kadotus tarkoittaa päättymätöntä kärsimystä helvetissä. Meidän mielestämme se tarkoittaa jumalattomien ihmisten toista kuolemaa viimeisen tuomion jälkeen ja heidän lopullista tuhoaan. Rangaistuksen vaikutus on yhtä iankaikkinen kuin iankaikkinen elämä taivaassa. Ja uskokaa tai älkää, niin elämän vastakohta on kuolema, eikä ruumiin ja sielun ja hengen iankaikkinen elämä erossa Jumalasta, ja kärsimys tulisessa järvessä! Miten ihmeessä olen itsekin voinut aikoinaan tällaisen opin uskoa?

Ei mitään tuomiota?

Minulle on sanottu, että en usko lainkaan viimeiseen tuomioon, koska uskon kuoleman ja tyhjiin raukeamisen olevan rangaistus synnistä. Ikuisen piinan opin kannalla olevat eivät pidä kuolemaa tuomiona eivätkä rangaistuksena. Niinpä he väittävät meidän opettavan ”tuomion olemattomuutta”. Jos asiaa kysyttäisiin kuolemaan tuomituilta, niin he olisivat varmastikin eriä mieltä siitä, onko kuolemanrangaistus tuomio vai ei. He olisivat myös eriä mieltä siitä, olisiko se iankaikkinen ja päättymätön rangaistus vai ei. He tietävät asian paremmin ja tuntevat totuuden.

Vastaanväittäjät ovat väärässä sen suhteen, että opettaisin iankaikkisen tuomion olemattomuutta. Minä nimenomaan uskon iankaikkiseen tuomioon ja iankaikkiseen rangaistukseen. Olen vain eriä mieltä useimpien uskovien kanssa siitä, mitä tällä tarkoitetaan. Minä uskon, että iankaikkinen rangaistus on peruuttamaton ja lopullinen kuolema. Kun tuomitut kuolevat toisen kerran, eivät he nouse sen jälkeen enää koskaan ylös kuolleista. Niinpä heidän rangaistuksensa ja tuomionsa on päättymätön, yhtä iankaikkinen kuin iankaikkinen elämäkin.

”Kadotus” Uuden testamentin kreikassa

Olen käsitellyt nyt joitakin yleisimpiä Raamatun kohtia, joissa on käsitelty ihmisen kuolemanjälkeistä tuomiota ja rangaistusta synnin tähden. Nyt on aika siirtyä katsomaan sanakirjojen ja lähdetietojen avulla sitä, mitä ”kadotukseksi” käännetyt sanat tarkoittavat suomeksi, ja miten niitä on käytetty Uudessa testamentissa.

katakrima: kadotustuomio, kuolemantuomio, tuomio

Sana kataakrimaa [κατάκριμα] esiintyy vain kolme kertaa Uudessa testamentissa ja aina Paavalin kirjeissä. (Room, 5:16, 18; 8:1) Sanakirjojen mukaan sen merkitys on kiroustuomio, kadotustuomio tai kuolemantuomio. (BLB, Vine’s Expository Lexicon ja Novum 3, ss. 566, 586) Novumin tekstiosa on kääntänyt sen kuolemantuomioksi kaikissa kohdissa, mikä sopii parhaiten asiayhteyteen. Paavali opettaa tässä kohdassa synnin alkuperäistä rangaistusta luomiskertomuksen mukaan ja sen sovitusta Kristuksen kuoleman kautta. Jeesuksen kuolema riittää maksuksi [lunastukseksi] synneistämme, kun rangaistus on ruumiin kuolema. Jos rangaistus olisi päättymätön tuska ja vaiva tulisessa järvessä, olisi Jeesuksen pitänyt mennä helvettiin ja jäädä sinne. Muuten me emme olisi voineet saada iankaikkista elämää Raamatun sovitusoppiin perustuvalla tavalla. Sijaiskärsijän ruumiin kuolema olisi ollut liian vähäinen maksu meidän sielujemme lunastukseksi.

Meidän sielumme (eli meidät itsemme) on pelastettu kuolemalta (Jaak, 5:20), joten Vapahtajan kuolema oli riittävä uhri tuomaan meille sovituksen kuolemasta, mutta se ei olisi riittänyt tuomaan meille sovitusta päättymättömästä helvetin piinasta.

Kun Raamatussa opetetaan syntien sovituksesta, niin sijaisuhri kuolee aina ruumiillisen kuoleman. Koskaan ei puhuta ns. hengellisestä kuolemasta, joka on käytännössä ”ero Jumalasta”. (ks. Luuk, 15:11-32, vrt. Jes, 59:1-3; Room, 7:10; Efe, 2:1; Kol, 2:13) Jeesus tosin sanoi ristillä Markuksen evankeliumin mukaan, että ”Isä, Isä, miksi minut hylkäsit!” (Mar, 15:34), mutta se ei merkinnyt Jeesuksen eroa Jumalasta muuten kuin ruumiin kuoleman kautta. Kun ihmisen ruumis kuolee, nukkuu hän tiedottomana kuolemanunta, eikä herää tietoisuuteen ennen kuin ruumiin ylösnousemuksessa. (Job, 6:6-10, 21; Snj, 9:5, 10) Tätä tukee Danielin kirjan ennustus kuolleiden heräämisestä viimeisenä aikana, samoin kuin Jeesuksen ja apostolien puhe ”nukkumisesta” kuoleman yhteydessä. (Matt, 9:24; Joh, 11:11-15; Apt, 7:60; 1Kor, 15:20; 1Tess, 4:15-16) Ruumiit nousevat ylös kuolleista, kun niihin menee Jumalan lähettämä elämän henki, joka tekee ihmisen eläväksi. (Ilm, 11:11) Jumalan lähettämä elämän henki ei ole ihmisen persoonallinen henki, jossa itsetietoisuus (minä) asuu, vaan se on ruumiin eläväksi tekevä Jumalan henkäys, jota ilman kukaan ei voi pysyä elossa. (1Moos, 2:7; Job, 33:4; 34:12-16)

Katso myös artikkeli verbin katakrima käytöstä maallisessa oikeudessa sen sijaan, että se olisi ollut rikosoikeudellinen termi. (Nehemiah Ministries, Rebuilding The Broken Walls, Walking in the Spirit of Life in Christ Jesus by John Mol.)

katakrino: tuomita syylliseksi johonkin; tuomita kuolemaan; tuomita kiroukseen; tuomita; tappaa, surmata,..

Verbi katakriinoo [κατακρίνω] esiintyy Uudessa testamentissa19 kertaa. Sitä on käytetty mm. merkityksessä ”tuomita syylliseksi”, ”tuomita kiroukseen” tai ”tuomita kuolemaan”, jolla voidaan tarkoittaa mm. Jumalan langettamaa kirousta synnin tähden. Alkuperäiset ajalliset kiroukset synnin seurauksena olivat tuska ja vaiva elannon hankkimisessa, sillä maa tuli kirotuksi Adamin synnin tähden. (vrt. 5Moos, 28-30) Kirouksista viimeisenä on kuolema, jonka vallasta Jeesus on vapauttava vain ne, jotka ovat osallisia hänestä ja saavat syödä elämän puusta. (1Moos, 2:16-17; 3:17-19; Ilm, 22:19) Alkuperäinen synnin rangaistus ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien saatossa. Se on edelleen kuolema ja sitä seuraa ruumiin katoaminen. Rangaistus pysyy samana loppuun asti, samoin kuin pelastuminen tältä lopulliselta rangaistukselta.

”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika luovutetaan ylipapeille ja kirjanoppineille, ja he tuomitsevat hänet kuolemaan, ja luovuttavat hänet pakanoille pilkattavaksi ja ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi, ja kolmantena päivänä hän herää ylös kuolleista.” (Matt, 20:18-19)

”Joka uskoo ja on kastettu, pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan tuhoon.” (Mar, 16:16)

Sanakirjat BLB ja Vine’s Expository Lexicon.

katakrisis: kuolemantuomio, kadotustuomio, tuomio

Sana kataakrisis [κατάκρισις] esiintyy kaksi kertaa Paavalin 2. kirjeessä korinttolaisille. Ensimmäisessä se tarkoittaa ”kuoleman tehtävää”, joka on Mooseksen lailla (3:9), ja toisessa sitä, että Paavali ei ”lausu tuomiota” korinttolaisille. (7:3) Se, että sana tarkoittaa ”kuoleman tehtävää” tulkinnallisen ”kadotuksen tehtävän” sijasta, voidaan perustella sillä, että Mooseksen laissa on lukuisia määräyksiä, joiden mukaan sielut on tuomittava kuolemaan. Mooseksen laissa ei ole yhtään kohtaa, jossa olisi säädetty päättymätön kärsimys rangaistuksena synnistä. Kun Jeesus vihjasi häntä vastustaneille fariseuksille, että Mooseksen laki oli tuomitseva heidät viimeisenä päivänä (Joh, 5:45-47; Luuk 16:29-31), niin hän tarkoitti sillä tietysti ”kuolemantuomiota”, ei päättymätöntä piinaa helvetissä.

Sanakirjat BLB ja Vine’s Expository Lexicon.

katalyo: hajottaa maahan, hajottaa, tuhota, hävittää, tehdä tyhjäksi, raueta tyhjiin, mitätöidä, kumota; majoittua

Verbi kataaluoo [καταλύω] esiintyy Uudessa testamentissa 17 kertaa. Sitä on käytetty kerran sellaisessa merkityksessä, joka viittaa ruumiin ylösnousemukseen pyhien ja valittujen uutena majana taivaissa. (2Kor, 5:1) Muutoin sana ei liity suoraan ihmisten kuolemanjälkeiseen osaan, vaikka se voidaankin kääntää suomeksi sanoilla ”raueta tyhjiin”. (Apt, 5:38, ”tehdä tyhjäksi hanketta”)

Katso sanakirjaa Vine’s Expository Lexicon.

eksolethryo: hävittää (kansasta), tuhota kokonaan; surmata, tappaa lopullisesti

Verbi eksolethruoo [ἐξολεθρεύω] esiintyy kerran Uudessa testamentissa: ”Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei kuule sitä profeettaa, hävitetään kansasta.” (Apt, 3:23) Se tarkoittaa tässä ruumiin tappamista, niin kuin monissa Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen (Septuaginta) jakeissa. Ja arvata vain saattaa, mitä se voisi tarkoittaa puhuttaessa ikuisesta rangaistuksesta…

Katso sanakirjaa Vine’s Expository Lexicon.

apoleia: äärimmäinen tuho, hävitys, kadotus, turmelus, hukkaan joutuminen, pilalle meneminen

Substantiivin apoleia [ἀπώλεια] merkitys vaihtelee äärimmäisestä tuhosta ja hävityksestä pilalle menemiseen ja turmeltumiseen, sekä hukkaan joutumiseen. Olen kirjoittanut siitä aiemmin lyhyen selityksen sanakirjaani, josta lainaan osia tätä kirjoitustani varten.

Sana apooleia esiintyy Uudessa testamentissa 20 kertaa. Sitä käytetään mm. puhuttaessa jumalattomia ja syntisiä kohtaavasta tuomiosta. Jotkut ymmärtävät kadotuksen tarkoittavan silloin tuhoutumista ja häviämistä, ruumiin ja sielun kuolemaa, jonka jälkeen ihmistä ei ole enää olemassa. Toiset ymmärtävät tämän sanan tarkoittavan ihmisen ikuista turmeltunutta tilaa ja hukkaan joutumista, kadotusta siinä mielessä, että kadotettu joutuu elämään tietoisessa tilassa ja erossa rakastavasta Jumalasta. Tästä ja sovittamattomista synneistä aiheutuu tuskaa, vaivaa, ahdistusta, kipua ja kärsimystä, joista Raamattu näyttäisi puhuvan kadotettujen [tuhottavien] osana. (Ilm 20:10; 14:9-11; Luuk 19:16-31; Dan 12:2.) Viimeaikainen sanantutkimus on kuitenkin tukenut näkemystä, jonka mukaan ”tuhoon tuomitut” saavat surmansa ja heidän ruumiinsa hävitetään polttamalla, niin että heistä ei jää enää muistoa maan päälle. He lakkaavat olemasta (ns. annihilaatio-oppi).

…

Substantiivi apoleia on johdettu verbistä apollymi, joka voidaan kääntää seuraavilla teonsanoilla: joutua hukkaan, kadottaa, tuhlata, turmeltua, pilaantua, mennä pilalle, tuhota, surmata ja hävittää. Jeesus käyttää sitä verbiä kuvatessaan ikuisen elämän menettämistä ja ihmisen tuhoutumista Gehennan tulessa. (Matt. 10:28.)

Blue Letter Biblen antama merkitys

apooleia

1. tuho (tuhoutuminen), äärimmäinen hävitys
   1. astioista
2. menehtyminen (kuolema, ruumiin katoaminen), raunioituminen (pilaantuminen, turmeltuminen, rappio), hävitys, (häviö, hukka, tuhlaaminen)
   1. rahasta
   2. hävitys, joka pitää sisällään ikuisen surkeuden ja kärsimyksen helvetissä [tämä on siis BLB:n sanakirjan tulkinta, ei minun]

KJV – perdition (kadotus) 8, destruction (hävitys) 5, waste (tuhlaus) 2, damnable (kirottu) 1, to die (kuolla) + 1519 (eis εἰς ) 1, perish (tuhoutua) + 1498 (ei mee εἰ μή) + 1519 (eis εἰς) 1, pernicious (turmiollinen) 1 ; yhteensä 20.

…

Jakeita, joissa sana apoleia esiintyy.

Matt. 7:13 Käykää sisään ahtaasta portista, sillä se portti on lavea ja tie on leveä, joka johtaa tuhoon, ja niitä on paljon, jotka käyvät sisään siitä,
Matt 7:14 mutta se portti on ahdas ja tie on kapea, joka johtaa elämään, ja harvat ovat ne, jotka käyvät siitä sisään.

Matt. 26:8 Mutta kun hänen opetuslapsensa näkivät tämän, niin he närkästyivät ja sanoivat: ”Miksi tämä tuhlaus [hävitys]?” (vrt. Mar. 14:4.)

Joh. 17:12 Kun minä olin heidän kanssaan maailmassa, niin minä pidin heistä huolta sinun nimessäsi; ne, jotka sinä annoit minulle, heidät minä varjelin, eikä heistä tuhoudu kukaan muu kuin se yksi, hävityksen poika, jotta kirjoitukset kävisivät toteen.

Apt. 8:20 Mutta Pietari sanoi hänelle: ”Hävitköön sinun rahasi sinun kanssasi, koska luulit, että Jumalan lahja on ostettavissa rikkauksilla.

Apt. 25:16 Ja joille minä vastasin, että ei ole roomalaisten tapana tuomita ketään kuolemaan ennen kuin syytetty on saanut puhua puolestaan syyttäjiensä edessä koskien syytekohtia

Room. 9:22 Entäpä jos Jumala, joka haluaa näyttää vihansa ja tehdä voimansa tiettäväksi, on kärsinyt pitkämielisesti vihan astioita, jotka ovat valmiita tuhoon,
Room. 9:23 että hän siten tekisi tunnetuksi kirkkautensa rikkaudet laupeuden astioissa, jotka hän oli edeltä valmistanut kirkkauteen,
Room. 9:24 ja joiksi hän meidät on kutsunut, eikä vain juutalaisista vaan myös pakanoista?!

Fil. 1:27 Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvolle sopivalla tavalla, niin että tulinpa minä teidän luoksenne tai lähtisin pois, niin minä kuulisin teistä, että te seisotte lujina yhdessä hengessä ja yhtenä sieluna kilvoitellessanne evankeliumin uskon puolesta,
Fil. 1:28 ettekä olisi peloissanne mistään vastustajienne edessä, mikä on heille merkkinä tuhoutumisesta, ja teille pelastuksesta, joka tulee Jumalalta.

Fil. 3:18 Sillä monet, joista olen teille usein kertonut ja nyt aivan itkien kerron, vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina;
Fil. 3:19 niiden loppuna on tuho, joiden jumala on heidän oma vatsansa, ja joiden kunnia on heidän häpeänsä, ja joiden ajatukset ovat maanpäällisiä.

2Tess. 2:3 Älkää antako kenenkään pettää itseänne millään tavalla, sillä se päivä ei tule ennen luopumusta, ja ennen kuin synnin ihminen ilmestyy, hävityksen poika,

1Tim. 6:9 Mutta ne, jotka haluavat olla rikkaita, lankeavat kiusaukseen ja ansaan, ja moniin typeriin ja vahingollisiin himoihin, jotka hukuttavat ihmisen turmioon ja rappioon [tuhoon].

Hebr. 10:39 Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi tuhokseen, vaan me olemme niitä, jotka uskomme sielujemme pelastukseksi.

2. Piet. 2:1 Mutta kansan joukossa oli myös vääriä profeettoja, niin kuin teidänkin joukossanne on oleva vääriä opettajia, jotka tuovat salaa sisään turmiollisia [tuhoon tuomittavia] harhaoppeja, ja kieltävät Herran, joka on ostanut heidät, ja aiheuttavat itselleen nopean tuhon [perikadon],
   2. Piet. 2:2 ja monet seuraavat heidän turmelustaan [turmiollisia/ tuhoon johtavia teitään], minkä tähden totuuden tie tulee pilkatuksi,
   2. Piet. 2:3 ja kiskovat heistä ahneuksissaan hyötyä valheellisilla sanoillaan; mutta jo vanhastaan heidän tuomionsa valvoo, eikä heidän tuhonsa [perikatonsa] torku.

 

2. Piet. 3:7 Mutta nykyiset taivaat ja maa ovat samalla sanalla talletetut säilytettäväksi tulta varten jumalattomien ihmisten tuomion ja tuhon [hävityksen] päivään asti.

 

2. Piet. 3:16 … niin kuin kaikissa kirjeissään, joissa hän puhuu näistä asioista, ja jotka pitävät sisällään vaikeatajuisia asioita, joita välinpitämättömät [tietämättömät, oppimattomat] ja epävakaat vääntävät vinoon omaksi tuhokseen niin kuin muitakin kirjoituksia.

Ilm. 17:8 Peto, jonka sinä näit, on ollut, ja ei ole, ja se aikoo nousta syvyydestä, ja se tuhotaan [hävitetään]; ja ne jotka asuvat maan päällä ihmettelevät – ne, joiden nimet eivät ole kirjoitetut elämän kirjaan maailman perustamisesta – kun he näkevät pedon, joka on ollut, ja jota ei ole, vaikka se on.

Ilm. 17:11 Ja peto, joka on ollut, ja jota ei ole, ja on itse kahdeksas, ja on seitsemännestä [tai yksi seitsemästä], tuhotaan [hävitetään].

Katso myös sanakirjaa Vine’s Expository Lexicon.

Tässä esitettyjä käännösvaihtoehtoja (tuho, hävitys) voidaan väittää tarkoitushakuisiksi. Yritän niiden avulla hämärtää sanan ”apoleia” alkuperäisen merkityksen, joka on ”kadotus”. Minä en vastusta kuitenkaan sitä, että käännöksissä käytetään näissä kohdissa sanaa ”kadotus”. Sehän kuvaa itse asiassa vielä paremmin sitä, että jumalattomia ja syntisiä ei ole enää olemassa! ”He ovat kadonneet” – kirjaimellisesti. Jos he kärsisivät päättymätöntä tuskaa helvetissä, niin eivät he mihinkään olisi kadonneet. Karitsa ja enkelitkin näkisivät heidät, ja Jumala muistaisi heidät, sillä hän ei ole seniili dementiasta kärsivä vanhus, joka unohtaisi luomansa ihmiset, kun he kärsivät tuskaa ja vaivaa päättymättömästi.

apollymi: tuhota, hävittää, surmata, tappaa, kadottaa, hukata, jne.

Olen laatinut myös verbistä apollumi selityksen sanakirjaani, jota lainaan tätä kirjoitustani varten.

Verbi apollymi [ἀπόλλυμι] voidaan kääntää suomeksi mm. sanoilla tuhota, hävittää, kadottaa, hukata, turmella, surmata ja tappaa. Sanan oikea käännös ja merkitys tulee löytää asiayhteydestä ja perustella se Raamatun kokonaisilmoituksella alkaen Vanhasta testamentista. Apollymia on käytetty virheellisesti tukena helvetin ikuisen piinan opille, kun se on käännetty sanoilla ”kadottaa” ja ”joutua kadotukseen”. Kun samat kohdat käännetään verbillä ”tuhota”, niin Jumalan sanan merkitys muuttuu lukijan mielessä toisenlaiseksi. ”Iankaikkinen kadotus” ei merkitsekään silloin enää ikuista kidutusta tulisessa järvessä, vaan se merkitsee ihmisen lopullista kuolemaa ja tuhoa, olemisen lakkaamista. Tätä tulkintaa on selitetty lyhyesti verbin basanidzoo [βασανίζω] yhteydessä.

Blue Letter Biblen antama merkitys

apollymi

1. tuhota, hävittää
   1. poistaa tieltä kokonaan, lakkauttaa (kumota), panna loppu, päättää, raunioittaa, tuhota, hävittää, pilata, turmella
   2. muuttua käyttökelvottomaksi
   3. tappaa, surmata
   4. julistaa, että joku täytyy tappaa
   5. kuvaannollisesti jättää tai luovuttaa ikuiseen kärsimykseen helvetissä
   6. tuhoutua, kuihtua, kuolla, menehtyä, joutua hukkaan, kadota, mennä pilalle, raunioitua, tulla hävitetyksi
2. tuhota, kadottaa (hukata)

KJV – perish (tuhoutua) 33, destroy (hävittää) 26, lose (hukata, kadottaa) 22, be lost olla hukassa, kadoksissa) 5, lost (kadonnut) 4, misc (sekal.) 2 ; yhteensä 92.

Esimerkkejä verbin apollymi käytöstä Uudessta testamentissa:

Mat 2:13 …sillä Herodes etsii lasta surmatakseen [tuhotakseen] hänet.

Mat 5:29 Ja jos sinun oikea silmäsi viettelee sinua, niin revi se irti ja heitä pois luotasi, sillä sinulle on parempi, että yksi jäsenistäsi tuhoutuu kuin että koko ruumiisi heitetään Gehennan tuleen.

Mat 8:25 Ja hänen opetuslapsensa tulivat hänen tykönsä ja herättivät hänet, ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät, sillä me hukumme [kuolemme]!”

Mat 10:6 Mutta menkää mieluummin Israelin kadonneiden [turmeltuneiden] lammasten tykö.

Mat 10:28 Mutta älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää pikemminkin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa.

Mat 10:39 Se, joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja se, joka kadottaa elämänsä minun tähteni, löytää sen.

Mat 10:42 Ja kuka tahansa antaa yhdelle näistä pienistä juotavaksi kupillisen kylmää [vettä] opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää ilman [menetä, kadota] palkkaansa!

Mat 12:42 Sitten fariseukset menivät ulos ja pitivät neuvoa häntä vastaan, miten saisivat hänet surmatuksi [tuhotuksi].

Mat 18:11 Sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut [turmeltunut, mennyt pilalle].
Mat 18:12 Mitä arvelette? Jos jollakin miehellä on sata lammasta, ja yksi niistä eksyy, niin eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää vuorille ja mene etsimään sitä yhtä, joka on eksynyt?
Mat 18:13 Ja jos hän sen löytää, niin minä sanon totisesti teille: hän iloitsee enemmän siitä kuin niistä yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä, jotka eivät olleet eksyneet.
Mat 18:14 Niin ei myöskään teidän taivaallisen Isänne tahto ole, että yksikään näistä pienistä tuhoutuisi [kuolisi].

Mat 21:41 He sanoivat hänelle: ”Ne pahat miehet hän pahoin tuhoaa [surmaa] ja antaa viinitarhan muille tilanhoitajille, jotka antavat hänelle hedelmät ajallaan.”

Mat 22:7 Mutta kun kuningas kuuli tästä, niin hän vihastui ja lähetti sotamiehensä tuhoamaan [surmaamaan] nuo murhamiehet ja polttamaan heidän kaupunkinsa.

Mat 27:20 Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät väkijoukon pyytämään Barabbasta ja surmaamaan Jeesuksen.

Mar 1:24 sanoen: ”Mitä tekemistä meillä on sinun kanssasi Jeesus Nasaretiainen? Oletko tullut tuhoamaan meidät? Minä tiedän sinut, kuka sinä olet, Jumalan Pyhä.”

Luu 5:37 Eikä kukaan laita uutta viiniä vanhoihin leileihin, tai muutoin uusi viini repii leilit ja valuu maahan, ja leilit menevät pilalle [turmeltuvat].

Luu 9:25 Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta tuhoaa itsensä tai menettää elämänsä [Thayer’s Lexiconin mukaan verbi seemiaoo ζημιόω tarkoittaa elämän menettämistä kuoleman kautta]?!

Luu 15:6 Ja kun hän saapuu kotiin, niin hän kutsuu luokseen ystävänsä ja sanoo heille: ”Iloitkaa kanssani, sillä minä olen löytänyt lampaani, joka oli kadonnut!”

Luu 15:8 Tai jos jollakin naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa [hukkaa] yhden niistä, niin eikö hän sytytä lamppua ja lakaise huonetta ja etsi huolellisesti, kunnes hän sen löytää?

Luu 15:9 Ja kun hän on löytänyt sen, hän kutsuu kokoon ystävättärensä ja naapurinsa, ja sanoo: ”Iloitkaa minun kanssani, sillä minä olen löytänyt rahan, jonka minä olin hukannut [kadottanut]!”

Luu 15:24 sillä tämä minun poikani oli kuollut ja on taas elossa; hän oli kadonnut, mutta on taas löytynyt. Ja he rupesivat iloa pitämään.

Luu 17:27 He söivät, joivat, ottivat vaimoja ja heidät annettiin avioon, siihen päivään asti, kunnes Nooa meni sisälle arkkiin, ja vedenpaisumus tuli ja tuhosi [hukutti] heidät kaikki.

Luu 17:29 mutta sinä samana päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se tuhosi [surmasi] heidät kaikki.

Luu 21:18 mutta ei edes yksi päänne hiuksista ole tuhoutuva.

Joh 3:1 Sillä niin on Jumala rakastanut maailmaa, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, tuhoutuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Joh 6:12 Kun he olivat ravitut, sanoi hän opetuslapsilleen: ”Kootkaa tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään joutuisi hukkaan!”

Joh 6:39 Ja tämä on minun Isäni tahto, joka on lähettänyt minut: että minä en kadottaisi [tuhoaisi] yhtäkään kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, vaan herättäisin heidät viimeisenä päivänä.

Joh 10:28 Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä tuhoudu [kuole], eikä kukaan ryöstä heitä minun Isäni kädestä.

Roo 14:15 Mutta jos sinun veljesi tulee murheelliseksi sinun ruokasi tähden, niin sinä et vaella enää rakkauden mukaan. Älä saata ruuallasi turmioon sitä, jonka edestä Kristus on kuollut.

1Ko 1:18 Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka tuhoutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.
1Ko 1:19 Sillä kirjoitettu on: Minä hävitän viisasten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.

1Ko 15:18 Silloinhan myös ne, jotka ovat nukkuneet pois Kristuksessa, olisivat tuhoutuneet [ruumis olisi muuttunut maaksi ja hävinnyt ilman ylösnousemuksen toivoa]!

2Ko 4:3 Mutta jos meidän evankeliumimme on peitettynä, niin se on peitettynä niiltä, jotka tuhoutuvat.

2Te 2:10 ja kaikilla vääryyden petoksilla niille, jotka tuhoutuvat [kuolevat], koska he eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen voidakseen pelastua.

Heb 1:11 ne (taivaat) hajoavat [rapistuvat, turmeltuvat, taivaiden voimat järkkyvät], mutta sinä pysyt; ja ne vanhenevat kaikki niin kuin vaate.

2Pi 3:6 jonka kautta silloinen maailma tuhoutui vedenpaisumuksessa.

2Pi 3:9 Sillä ei Jumala viivyttele lupauksensa täyttämistä, niin kuin jotkut pitävät sitä viivyttelynä; vaan hän on pitkämielinen meitä kohtaan, eikä tahdo, että yksikään tuhoutuu, vaan että kaikki tulisivat mielenmuutokseen.

Niin kuin huomaat, muuttuu sanan merkitys jonkin verran sen mukaan, miten se on käännetty, ja miten esimerkiksi sana ”kadotus” ymmärretään. Käännöksiin vaikuttaa lisäksi se, millä tavalla lukija ja kääntäjä tulkitsevat opin iankaikkisesta tuomiosta. Jos tämä oppi muodostetaan Vanhan testamentin pohjalta, niin että Uusi testamentti tukee ja täydentää sen opetusta, mutta ei kumoa sitä, niin ainoa vaihtoehto sanojen apollymi ja apoleia kääntämiseksi on tulkita ne lopullista kuolemaa ja täydellistä tuhoa tarkoittaviksi sanoiksi. Jos taas Vanhaa testamenttia tulkitaan Uuden pohjalta kirjaimen mukaan niin, että taustalla vaikuttaa voimakas tarve todistaa päättymättömän helvetin piina todeksi, on helppoa käyttää Uuden testamentin tiettyjä kohtia kirjaimen tulkinnan tukena.

Kun vastaväitteiden esittäjiin ja eri tavalla uskoviin suhtaudutaan vielä lähtökohtaisesti halveksuvalla tavalla, niin että heitä pidetään harhaoppisina, ei sanan tutkijan tarvitse tutkia sanan merkityksiä tosissaan. Riittää, että etsii tukea yksinomaan jo etukäteen täysin varmasti oikeana pitämälleen opin näkemykselle. Tällä tavalla ei voida valitettavasti löytää ikinä totuutta.

Katso myös sanakirjaa Vine’s Expository Lexicon.

olethros: tuho, hävitys, kuolema

Tuhoa, hävitystä ja kuolemaa merkitsevä sana olethros [ὄλεθρος] esiintyy Uudessa testamentissa neljä kertaa. Se on käännetty englanniksi King James Raamattuun aina sanalla ”destruction”, joka on suomeksi mm. tuho tai hävitys. Kirkkoraamatut ovat kääntäneet sen toisessa tessalonikalaiskirjeessä suomeksi sanoilla ”kadotus” (KR 1938) ja ”kadotus, ero Herrasta…” (KR 1992). (2. Tess. 1:9) Tällä käännöksellä on tuettu alitajuisesti tai tarkoituksellisesti oppia ikuisesta piinahelvetistä, jota ei Raamatusta kuitenkaan löydy. Kadotus on mielletty perinteisesti kirkkojen opetuksessa ikuiseksi piinaksi helvetin tulessa.

Sana olethros on johdettu verbistä ollumi, joka on suomeksi tuhota ja hävittää (englanniksi to destroy). Strongin sanakirja antaa sanan olethros merkitykseksi tuhon ja hävityksen ohella kuoleman, jolla viitataan Kristuksen jumalattomille langettamaan rangaistukseen hänen tulemuksessaan. (2. Tess. 1:9) Kristus on surmaava tulemuksessaan suunsa henkäyksellä Israelin kansaa vastaan taistelevat sotajoukot ja ”laittomuuden ihmisen”, joka on Ilmestyskirjan lopun ajan peto tai väärä profeetta. (Ilm. 19:17-21) Jumalan vihollisten tuho ja kuolema on se ”kadotus”, josta Paavali kirjoittaa. Hän ei viittaa tässä yhteydessä sanallakaan päättymättömään piinaan tulisessa järvessä, johon rangaistukseen valtaosa nimeltään kristityistä Herraan Jeesukseen Kristukseen vapahtajanaan uskovista ihmisistä uskoi vielä vuonna 2011.

Samanvartaloisia sanoja sanan olethros kanssa ovat olothruutees [ὀλοθρευτής] (tuhoaja, surmaaja) ja verbi olothruuoo [ὀλοθρεύω], (tuhota, tappaa). Ne esiintyvät kumpikin vain yhden kerran Uudessa testamentissa. Niillä viitataan Vanhan testamentin tuhoojaenkeliin, joka surmasi Israelin kansan napisijat (1. Kor. 10:10; 4. Moos. 4:2, 29, 36) ja Egyptin esikoiset (Hebr. 11:28; 2. Moos. 12:1-23). Sanan olethros merkitys vahvistuu näin ollen tuhoksi, hävitykseksi ja kuolemaksi. Kun Uudessa testamentissa puhutaan kadotuksesta, tarkoittaa se silloin aina tuomittavien ihmisten kuolemaa, tuhoa ja hävitystä, ei koskaan päättymätöntä piinaa helvetin tulessa.

Myös verbi apollumi on samaa sananjuurta kuin olethros ja ollumi, josta olethros on johdettu. Apollumi on suomeksi surmata, tappaa, tuhota, hävittää, turmella, pilata, hukata ja kadottaa. Kun sitä käytetään ihmisen iankaikkisesta tuomiosta ja rangaistuksesta puhuttaessa, on sen merkitys sama kuin olethroksen: kuolema, tuho ja hävitys.

Blue Letter Biblen antama merkitys

olethros ὄλεθρος

1. hävitys, tuho, kuolema
   1. lihan turmelukseksi, ilmaisua on käytetty niistä ulkoisista taudeista ja vahingoista, jotka sammuttavat (kukistavat, nujertavat) lihan himot ja tuhoavat ne

KJV – destruction 4.

Sanakirjat BLB ja Vine’s Expository Lexicon.

fthora: turmelus, katoavaisuus, häviäminen, rappio,..

Sana fthoraa [φθορά] esiintyy Uudessa testamentissa yhdeksän kertaa. Se tarkoittaa häviämistä, katoamista, rappiota, ruumiin maatumista tai moraalista rappiota. Sanan merkitys paljastuu jälleen kerran parhaiten asiayhteydessään, jossa se esiintyy.

”Sillä luomakunnan ikävöitseminen odottaa Jumalan poikien ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu turhuuteen, ei vapaaehtoisesti vaan alistajan toimesta, siinä toivossa, että myös itse luomakunta vapautetaan turmeluksen [katoavaisuuden] orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti,…” (Room, 8:19-22)

Tämä on sikäli mielenkiintoinen kohta, että sen perusteella voitaisiin uskoa muidenkin luotujen olentojen vapautuvan katoavaisuudesta kuin vain ihmisten; vapautuminen koskee vähintään ”moraalista rappiota”, jota sana ”fthora” saattaa myös tarkoittaa. Sen merkitys on kuitenkin Novumin mukaan tässä jakeessa ”katoavaisuus”: ”koko luomakunta on alistettu katoavaisuuteen, tuhoon ja kuolemaan.” (Novum 3, s. 595, jakeen 21. selitys.)

Jos kerran Jumalan lapset vapautetaan kuolemasta ja ruumiin maatumisesta, niin miten mahtaakaan käydä eläinten? No, perinteisen tulkinnan mukaan niille ei ole luvattu iankaikkista elämää, mutta ehkäpä ”taivaassa” on silti joitakin eläimiä ihmisten seurana (niin kuin matoja on helvetissä ”kadotettujen” seurana?) Ja jos ei nyt kuitenkaan ihan taivaassa, niin kuitenkin tuhat vuotta kestävän rauhan aikana, jolloin Kristus hallitsee yhdessä pyhien kanssa jäljelle jääneitä pakanakansoja. (Ilm, 5:10; 20:1-9; Jes, 2, 4, 9, 11, jne.)

”Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa.” (1Kor, 15:42)

Tässä jakeessa ”katoavaisuus” tarkoittaa ruumiin maatumista ja häviämistä turmeltuneessa maailmassa. ”Katoamattomuus” on tämän vastakohta, jota on ilmaistu suomen etuliitettä ”epä-” (epäusko, epätietoisuus, jne.) vastaavalla kreikankielen etuliitteellä ”a-” substantiivissa ”katoamattomuus”: aftharsia [ἀφθαρσία]. (Room, 2:7; 1Kor, 15:42, 50, 53, 54 – ”katoamattomuus” tarkoittaa sitä, että pelastuneiden ruumis ei kuole eikä maadu, se ei katoa koskaan; Efe, 6:24; 2Tim, 1:10; Tiit, 2:7) Vastaava adjektiivi on puolestaan afthartos [ἄφθαρτος]: katoamaton, turmeltumaton. (Room, 1:23; 1Kor, 9:25; 15:52 – ”katoamattomat” viittaa siihen, että ruumis ei maadu, koska se ei kuolekaan – 1Tim, 1:17; 1Piet, 1:4, 23; 3:4)

Korinttolaiskirjeen 15. luku kertoo kokonaisuudessaan kuolemattomasta ja katoamattomasta hengellisestä ja taivaallisesta ruumiista, jollaiseksi tämän kuolevaisen ja katoavaisen maallisen ja sielullisen ruumiin tulee muuttua ylösnousemuksessa. Se on siis se sama ruumis, joka on meillä nyt, mutta se muuttuu, emmekä me kuole sen muutoksen jälkeen enää koskaan.

”Mutta sen minä sanon teille, veljet, että liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.” (1Kor, 15:50)

”Sillä se, joka kylvää lihaansa, niittää lihasta turmelusta, mutta joka kylvää Henkeen, niittää iankaikkisen elämän Hengestä.” (Gal, 6:8.)

Tässä jakeessa fthora voi tarkoittaa joko moraalista turmelusta eli tapojen rappiota, tai sitten se tarkoittaa iankaikkisen elämän vastakohtaa, eli lopullista kuolemaa ja häviämistä jäljettömiin, katoamista.

”… sehän kaikki on tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta…” (Kol, 2:22)

”Katoavaisuus” tarkoittaa tässä ”loppuun asti kuluttamista”, siis ”häviämistä jäljettömiin”. Samaa se tarkoittaa puhuttaessa ruumiin katoamisesta ja yleensä ihmisen katoavaisuudesta.

”… joiden kautta hän on lahjoittanut meille mitä suurimmat ja kalleimmat lupaukset, jotta tulisitte niiden kautta osallisiksi jumalallisesta luonnosta paetessanne maailman himojen turmelusta.” (2Piet, 1:4)

Tässä jakeessa fthora tarkoittaa tapojen turmelusta ja moraalista rappiota.

”Mutta kansan joukossa oli myös valheprofeettoja, niin kuin teidän joukossanne on oleva vääriä opettajia, jotka kuljettavat salaa sisään tuhoisia [apoleia] harhaoppeja, ja kieltävät Herran, joka on ostanut heidät, ja saavat aikaan itselleen nopean tuhon [apoleia], ja moni on seuraava heidän irstauksiaan, joiden vuoksi totuuden tie tulee häväistyksi, ja he kiskovat teistä ahneuksissaan hyötyä valheellisilla sanoillaan; ne, joiden tuomio valvoo ammoisista ajoista asti heitä, ja joiden tuho ei torku. Sillä Jumala ei säästänyt enkeleitä, jotka tekivät syntiä, vaan syöksi heidät pimeyden kahleissa syvyyteen säilytettäväksi tuomiota varten, eikä hän säästänyt muinaista maailmaa, vaikka varjelikin vanhurskauden saarnaajan Nooan kahdeksantena [pelastuneiden joukossa], kun nosti tulvan yli jumalattomien. Ja hän tuomitsi Sodoman ja Gomorran häviöön polttamalla ne tuhkaksi, ja asetti ne esimerkiksi niille, jotka heidän jälkeensä jumalattomasti eläisivät. Ja hän pelasti hurskaan Lootin, joka vaivaantui pahojen irstaasta vaelluksesta, sillä kun hän asui heidän keskellään, ahdistivat he laittomilla teoillaan hänen hurskasta sieluaan päivä päivältä, hänen nähdessään ja kuullessaan heitä. Niin Jumala tietää pelastaa jumalaapelkäävät koetuksesta, mutta säilyttää epähurskaat tuomion päivään rangaistusta varten, ja varsinkin ne, jotka kulkevat lihan perässä saastaisissa himoissaan, ja halveksivat herrautta. Nuo uhkarohkeat ja itserakkaat eivät kammoksu kirkkauden henkiolentojen pilkkaamista, vaikka heitä väkevyydeltään ja voimaltaan paljon suuremmat eivät sano heitä vastaan Herran edessä pilkkaavaa tuomiota. Mutta nämä, niin kuin pyydystettäviksi ja katoamaan (fthora) syntyneet järjettömät eläimet, kun pilkkaavat sitä, mitä eivät tunne, tulevat häviämään [katafthairoo] omaan turmelukseensa (fthora), ja saavat osakseen vääryyden palkan, kun pitävät nautintonaan elää päivänsä hekumassa,… ovat kirouksen lapsia… joille pimeyden synkeys on varattu iäisiksi ajoiksi,… lupaavat heille vapautta, vaikka ovat itse turmeluksen (fthora) orjia,… (2Piet, 1:1-13…14…17… 19)

Tämä pitkä lainaus sopii Raamatun opetukseen sovituksesta, sillä ”Kristus tuli kiroukseksi” meidän edestämme, ja vapautti meidät kirouksesta, joka on äärimmilleen toteutuneena kuolema. (Gal, 3:10-13; 1Moos, 3:17-19) ”Kirouksen lapset” ovat Raamatussa ”kuoleman lapsia” ja kuolema on äärimmäinen rangaistus, jonka Jumala on synnistä ihmisille säätänyt.

diafthora: (ruumiin) hävitys, tuho, rapistuminen, turmeltuminen, maatuminen

Substantiivia diafthora [διαφθορά] on käytetty Uudessa testamentissa kuusi kertaa. Se kuvaa joka kerta ihmisen ruumiin maatumista: viisi kertaa Herran ja kerran Daavidin ruumiista puhuttaessa. (Apt, 2:27, 31, 34; 13:35, 36, 37) Sanan synonyymejä tässä merkityksessä ovat fthora ja fthartos. Kun Herra voitti kuoleman nousemalla ylös kuolleista, niin se antoi koko seurakunnalle ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivon, joka puuttuu kuitenkin ”kadotukseen tuomittavilta”. Heidän ruumiinsa kuolee toistamiseen viimeisellä tuomiolla ja tuhotaan tulisessa järvessä. Tämä on ”järjestyksessään” toinen kuolema. (Ilm, 20:10-15)

Katso BLB ja Vine’s Expository Lexicon.

suntrimma: palasiksi hajoaminen, murskaantuminen, tuhoutuminen, häviäminen (jäljettömiin)

Suntrimma [σύντριμμα] esiintyy vain yhden kerran Uudessa testamentissa. (Room, 3:16; vrt. Jes, 59:7) Sitä on käytetty kuitenkin usein Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, Septuagintassa, josta Uuden testamentin lainaukset on pääsääntöisesti otettu kreikankieliseen alkutekstiin. Sanan suntrimma merkitys on mm. kuluttaa loppuun, hajottaa, tuhota ja hävittää, jolloin se on seurausta ihmisten pahoista elämäntavoista ja sitä seuraavasta tuhosta. Ikuisesta tuomiosta puhuttaessa se tarkoittaa ihmisten katoamista jäljettömiin ruumiin kuoleman ja tuhoamisen jälkeen.

Loppusana tästä kaikesta

Niin kuin edellä olevista lainauksista huomaamme – jos vain tahdomme nähdä sen – kertovat kaikki katoamattomuudesta puhuvat kohdat pelastuvien iankaikkisesta hyvästä osasta, mutta kuolema ja katoavaisuus ovat niiden osana, jotka eivät tunne meidän Herraamme Jeesusta Kristusta ja ovat hänen vihollisiaan syntiensä vuoksi. Niinpä ”tuhoon tuomituilla” ei ole toivoa iankaikkisesta elämästä, mutta ei myöskään pelkoa päättymättömästä piinasta helvetin tulessa. Aivan riittävä rangaistus jumalattomille ja syntisille on siinä, että he menettävät iankaikkisen elämän, Jumalan suurimman lahjan. Tämän lisäksi heidän syntinsä luetaan heille syyksi ja paljastetaan kaikelle kansalle vanhurskaan tuomioistuimen edessä – nekin, jotka salassa ovat. Näin he joutuvat iankaikkiseen häpeään Jumalan ja enkelien ja myös vanhurskaiden silmissä, jotka tuomitsevat enkeleitä ja ovat Kristuksen tuomiolla yhtä aikaa jumalattomien kanssa. (1Kor, 6:3; Matt, 25:30-46.)

Se että jumalattomia ei rangaista ikuisella tuskalla ja vaivalla ei vähennä millään muotoa pelastuvien ihanaa osaa autuaiden maassa. Pikemminkin päinvastoin: kuinka voisimme iloita autuudesta, jos tietäisimme omaistemme kärsivän ikuista tuskaa helvetissä? Miten Jumalakaan voisi olla pelastamatta heitä, sillä hän ei ole seniili vanhus, joka kärsii dementiasta, niin että olisi unohtanut heidät ja heidän syntinsä. Jumala ei ole unohtanut edes Raamatun henkilöiden syntejä, sillä on kirjoituttanut ne ylös Raamattuun, katoamattomaan Jumalan sanaan. Niinpä voimme uskoa myös sen, että meidänkin syntimme ja menneisyys muistetaan vielä tulevassa maailmassa, mutta siitä koituu vain lisää kiitosta Jeesuksen Kristuksen osaksi, sillä hän on antanut meille kaikki synnit anteeksi ja varannut meitä varten niin ihanan tulevaisuuden, että sitä ei voida sanoilla kunnolla kuvailla. Pietari on kuitenkin yrittänyt ja kirjoittaa:

”Siunattu olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on suuren laupeutensa mukaan synnyttänyt meidät uudestaan elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista ylösnousemisen kautta, turmeltumattomaan [afthartos] ja tahrattomaan ja kuihtumattomaan [katoamattomaan: amarantos] perintöön, joka on talletettuna taivaissa meitä varten,… (2Piet, 1:4)

Kirjoitettu, 31. maaliskuuta 2011. Muokattu 12. kesäkuuta 2011.

Copyright: Tekstiä saa lainata vapaasti muuten, mutta ei kaupalliseen tarkoitukseen.

[1] Athanasioksen uskontunnustus ja katoliset isät.

[i] Persian zarathustralaisuus kertoo näin: ”…Ihmisen kuoltua sielu jää ruumiin luokse kolmeksi päiväksi ja yöksi. Kyseessä on eräänlainen välitila (vrt. Luuk. 16:19-31), jonka aikana totuudellisen ihmisen sielu saa jo maistaa paratiisin riemuja, valehtelija puolestaan sulametallisen pätsin aiheuttamia tuskia (Yast 22). … Kolmen vuorokauden kuluttua, anivarhain aamukasteen aikaan, sielu sitten ylittää Chinvat- sillan. Hurskaan sielua tervehtii leuto, leppeä etelätuuli, jonka mukana hänen korkeampi sielunminänsä (daena) näyttäytyy hänelle. … Kolmella seuraavalla askeleella hurskas sielu siirtyy hyvien ajatusten, sanojen ja tekojen paratiisiin. Neljännellä askeleella päädytäänkin jo loputtoman valon alueelle, `laulun taloon` jossa Viisas Herra, hänen pyhät enkelinsä ja hurskaat kuolleet asuvat (Yast 22:15, VD 19:28-34, Din 2:145-147; Yasna 51:13,15; 31:21, 45:8). … Pahojen sielujen kohtalo on päinvastainen: …järkyttynyt sielu joutuu ensiksi paikkaan, jossa on vain pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja, sitten ikuisen pimeyden asuntoihin, jotka ovat täynnä kärsimystä ja piinaa. Siellä asuvat Paha Henki (Angra Maiyu) ja hänen seuraajansa (Yast 22:19-36, Din 2:158-194; Bund 28:47; Yasna 46:10-11, 49:11, 31:20, 51:14). … Ne harvat neutraalit sielut, joiden hyvät ja pahat teot ovat tasapainossa, joutuvat harmaan tietämättömyyden välitilaan, Hammistagaan, odottamaan aikojen lopussa tapahtuvaa lopullista erottelua ja yleistä ylösnousemusta.” (”Lopunajat eilen ja tänään”: Wille Riekkinen:”Taivaan ja helvetin välissä.”) Englanniksi käännetyt lähteet:  The Zend Avesta, Part II (SBE23), James Darmesteter, tr. [1882], at sacred-texts.com, YAST XXII.; The Zend Avesta, Part I (SBE04), James Darmesteter, tr. [1880], at sacred-texts.com, FARGARD XIX. 28-34; The Zend Avesta, Part III, Sacred Books of the East, Vol. 31, translated by L.H. Mills, Yasna XXXI. 20-22, XLVI.10-11, XLIX.10-11, LI.13-14; Pahlavi Texts, Part III (SBE24), E.W. West, tr. [1885], at sacred-texts.com, CHAPTER II.140-198.