Helvetti
Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli: Hell, Religion, Encyclopædia Britannica, Carol Zaleski.
Helvetti sijaitsee monissa uskonnollisissa traditioissa maan alla ja on pelastumattomien ihmisten tai kirottujen henkien olinpaikka. Helvetti viittaa sen arkaaiessa [muinaisantiikin 700-480 eaa.] merkityksessä tuonelaan [manalaan, alamaailmaan], joka on syvä kuilu tai kaukainen varjojen maa, johon kuolleet ovat kokoontuneet. Unet, haamut ja demonit tulevat alamaailmasta ja syntiset kärsivät joidenkin mielestä ikuisesti rangaistusta rikoksistaan sen kammottavimmissa paikoissa.
”Tuonelan” on usein kuviteltu olevan pikemminkin rangaistuksen kuin pelkän pimeyden ja ruumiin maatumisen paikka, koska laajalle levinneen uskomuksen mukaan moraalinen maailma vaatii tuomiota ja rangaistusta: rikoksen ei pidä kannattaa. Helvetti kuvaa lisäksi uskonnollisessa kosmologiassa taivaan vastakohtaa ja on kosmoksen alin paikka, jossa Jumala ei ole läsnä. Maailman kirjallisuudessa matka helvettiin on usein toistuva aihe sankaritaruille ja seikkailuille; helvetti itse on pahuuden, eron ja epätoivon symboli.
Vanhan englannin sana hel kuuluu germaanisten sanojen joukkoon ja sen merkitys on ”peittää” tai ”kätkeä”. Hel on myös muinaisnorjassa manalan kuningattaresta käytetty skandinaavinen nimi. Monet englanninkieliset Raamatunkäännökset käyttävät sanaa helvetti vastineena hepreankielen sanoille Sheʾōl (tai Sheol) ja Gehinnom, tai kreikan Gehenna (Hepreaksi: gê-hinnōm). Sanaa helvetti käytetään myös kreikankielen sanojen Hades ja Tartarus vastineena, joilla on huomattavan paljon erilaisia merkityksiä. Aivan niin kuin tämä termien sekamelska osoittaa, on käsityksellä helvetistä monimutkainen historia ja se kertoo ihmisten asenteista kuolemaan ja tuomioon, syntiin ja pelastukseen, rikokseen ja rangaistukseen.
Mesopotamialaisissa kulttuureissa kolmannesta vuosituhannesta ensimmäiseen vuosituhanteen ennen ajanlaskun alkua tuotettiin runsaasti kuolemaa ja helvettiä käsittelevää kirjallisuutta. Suuri osa siitä on tarkoitettu saamaan kuulija vakuuttuneeksi valtavasta kuilusta, joka erottaa elävät kuolleista ja kosmisen järjestyksen särkyväisyydestä koskien elämänvoimaa ja hedelmällisyyttä. Mesopotamialaisessa perinteessä helvetti kuvataan kaukaisena maana, josta ei ole paluuta: tomun majana, jossa kuolleet asuvat samanarvoisina vailla hierarkiaa tai ansioita. Se on suljettu linnoitus, jossa on tyypillisesti seitsemän porttia. Se on suojattu tunkeutujia vastaan ja sieltä pakeneminen on estetty.
Sarjassa sumerilaisia ja akkadilaisia runoja jumala-kuningas Gilgamesh matkustaa maailman ääreen surressaan kumppaninsa Enkidun kuolemaa. Hän ylittää kuoleman meren ja kestää valtavia koettelemuksia saadakseen selville vain sen, että kuolema on parantumaton olotila. Helvetti on Gilgamesh eepoksen mukaan pimeyden talo, jossa kuolleet ”juovat mutaa ja syövät kiviä”. Tästä synkästä valtakunnasta saadaan lisää tietoa runoissa koskien paimenten ja hedelmällisyyden jumalaa Tammusta (Akkadian Dumuzi) ja hänen puolisoaan Inannaa (Akkadian: Ishtar), jonka moniin tehtäviin kuuluu olla taateliterttujen ja viljavarastojen valtiatar, porttojen ja juottoloiden emäntä, planeetta Venukseen ja kevään ukkosmyrskyihin kytketty jumalatar sekä hedelmällisyyden, seksuaalisen rakkauden ja sodan jumala. Inanna on myös kuolleiden kuningattaren Ereshkigalin sisar.
Impulsiivisen jumalattaren, Inannan, sanotaan myytin joidenkin versioiden mukaan uhanneen kiivastuksissaan murskata helvetin portit ja päästää kuolleet kulkemaan valtoimenaan maan päälle. Kertomuksessa Inannan manalanmatka hän lähtee matkaan vieraillakseen Ereshkigalin valtakunnassa loistokkaassa puvussa ja huomaa olevansa pakotettu riisumaan osan arvokkaasta asustaan jokaisella seitsemästä portista. Inanna vaipuu lopulta alastomana ja voimattomana Ereshkigalin eteen, joka ripustaa hänet niin kuin lihapalan koukkuun kuivumaan. Tämän tuloksena maan päälle tulee kuivuus, mutta jumalat auttavat elvyttämään Inannan ja hän pakenee tarjoamalla oman aviomiehensä sijaisekseen [tuonelan vangiksi]. Nämä lunnaat turvaavat maan hedelmällisyyden ja vilja-varastojen vakauden vahvistamalla jälleen helvetin ja maan välisen rajan. Tradition oletuksen mukaan kuolevaisten on viisainta ottaa elämästä kaikki irti ennen kuin heidät kannetaan kuoleman pitkään eristykseen.
Muinaisen Egyptin haudat, pyramidit ja kuolleiden kaupungit todistavat kuolleiden tilan tarkasta huolenpidosta. Toisin kuin Mesopotamian uskomuksissa kuolleiden kuvataan elävän heidän asemaansa ja arvoonsa sopivissa monissa eri muodoissa ja paikoissa haudassa tai sen läheisyydessä, lännen autioilla seuduilla, Earun (”paratiisi”) hedelmällisillä pelloilla, taivaassa keskipäivän auringossa ja keskitaivaan tähtien luona tai maan alapuolella: siellä, minne aurinko vaeltaa yöllä.
Kun ruumiita käsittelevä Osiris-kultti kehittyi ja kuolemasta selviytymisen etuoikeus laajeni kuninkaallisilta tavallisille ihmisille, niin manalaan alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Kirjoitukset kuten Kuolleiden kirja, Amduat ja Porttien kirja kuvaavat kattavasti vaarallista matkaa manalan 12 alueen lävitse (viitaten yön 12 hetkeen) ja Osiriksen suorittamaa pelottavaa tuomiota.
Vainajat tarvitsivat maagista ja moraalista voimaa tullakseen lunastetuiksi [vapautetuiksi] rikkomuksista Osiriksen edessä. Laadittiin yksityiskohtaisia rituaalisia vaatimuksia, jotta saataisiin vainajat muuttumaan kuolevaisesta kuolemattomaan tilaan: tähän kuului ruumiin palsamointi, haudan koristaminen rukouksilla ja uhreilla sekä vainajien varustaminen loitsuilla, amuleteilla ja kaavamaisilla valaehtoisilla todistuksilla syyttömyydestä, minkä kaiken tarkoitus oli taata turvallinen matka ja menestys jumalallisen tuomioistuimen edessä.
Ne, jotka onnistuivat, saivat kuolemattomuuden yhdessä Osiriksen tai auringon kanssa. Ne, jotka epäonnistuivat, tulivat krokotiilipäisen hirviön syömäksi, demonien kiduttamaksi tai vieläkin pahempaa: silti tässä on tuskin viittausta loputtomaan tuomion kärsimykseen. Hauta oli edelleen paikka, jossa elävät saattoivat lohduttaa ja rauhoitella kuolleita; haudan kirjoitukset olivat jatkuva muistutus tarpeesta valmistautua viimeiselle matkalle.
Arkaaisen kauden Kreikassa (n. 650–480 eaa.) Hades on tuonelan jumala, pimeä maanalainen kuoleman persoonallistuma, jonka valtakunta muistuttaa Mesopotamian kuolleiden maata: se on erotettu elävien maasta kammottavalla joella. Hadeksen asunto on pimeiden, kylmien ja ilottomien salien sokkelo, joita ympäröivät lukitut portit ja vartijana on helvetinkoira Kerberos. Helvetin kuningatar Persefone asuu siellä vankina. Tämä synkkä kuva vahvistetaan Homeroksen Odysseyksessa.
Kun Odysseus vierailee Hadeksessa saadakseen neuvoja näkijä Tiresiakselta kirjassa 11, niin hän havaitsee sen asukkaiden vajonneen älyttömään unohduksen tilaan, niin että ovat kykenemättömiä keskustelemaan hänen kanssaan siihen asti, kunnes he juovat hänen uhrimaljastaan oinaan verta.
Ennenaikaisesti kuolleet ja kunnon hautausta vaille jääneet kärsivät enemmän kuin tavalliset varjot [haamut, henget] ja sellaisia pahoja syntisiä kuten Tantalus ja Sisyfos kidutetaan rikoksiensa vuoksi; silti Homeroksen Haades on yleisesti puhuttaessa tasapuolisesti ikävä ja epämiellyttävä paikka kaikille.
Arkaaisen kauden jälkimmäisellä puolella Kreikan traditiossa aletaan kuitenkin kuvailla suurempaa vaihtelua tuonpuoleisen poluista. Demeterin ja Eleusiksen mysteerit muiden esoteeristen kulttien ohella väittivät, että niiden jäsenet nauttisivat taivaallisesta kuolemattomuudesta, kun taas ulkopuolella olevat vajoaisivat Haadeksen synkkään pimeyteen. Dionysos kultissa Hades esitetään kärsimyksen paikkana, josta vain uudet jäsenet voivat paeta; joidenkin muinaisten traditioiden mukaan Persefone rankaisee siellä ihmiskuntaa hänen poikansa Dionysoksen kuolemasta.
Orfilainen liike (nimi juontaa juurensa sankariin nimeltä Orfeus, joka uskaltautui Haadekseen ja palasi maahan) punoi kokoon mielikuvituksellisia kertomuksia tuomiosta, rangaistuksesta ja sielunvaelluksesta. Jäsenille opetettiin, että elämä itsessään on eräänlainen helvetti, kun kuollaan ja synnytään yhä uudelleen sen surun täyttämään väsyttävään pyörään. Kreikasta ja eteläisestä Italiasta löydetyt hautoihin kätketyt kultaiset taulut neljänneltä vuosisadalta eaa. sisältävät orfilaisen selonteon tuonelan maantieteestä ja kehottavat kuolleita varomaan unohduksen vesiä ja lausumaan salasanat, joiden avulla pääsee autuaiden seuraan. Filosofit ja moralistit kuten Plato ja Cicero löysivät näistä myyteistä ja mysteereistä runsaasti materiaalia kuvaamaan oikeuden luonnetta ja kurinalaisen materiaalisesta maailmasta erottautumisen arvoa.
Läpi koko klassisen (n. 500–323 eaa.) ja hellenistisen (323–30 eaa.) aikakauden ja Rooman valtakunnan pitkän ajanjakson Välimeren yhteisöt olivat kotipaikkana monille eskatologisille opetuksille, joissa tuonelasta tuli jatkuvasti ”infernaalisempi”, sen helvetilliset ulottuvuudet tutkituiksi ja sen moraaliset kytkökset hyödynnetyiksi. Siinä kun Odysseus ei matkustanut tuonelan portteja pidemmälle, Vergilius – Aeneisin roomalainen kirjoittaja – lähettää Aineiaksen Sibyl oraakkelin luolan lävitse inhottavan pahan hajuisen Avernon järven rannalle, Styx-joen yli Kharonin lautalla, kolmipäisen Kerberos-koiran ohitse ja sieltä sokkeloista polkua pitkin alas, kun se haarautuu oikealle Tartaroksen peltojen kidutukseen ja vasemmalle autuaiden asuttamille Elysionin pelloille.
Vergiliuksen helvetti pitää sisällään erityiset osastot vauvoille, itsemurhan tehneille ja tiettyjen rikosten tekijöille, mutta tavalliset kuolleet, jotka eivät ansaitse sankarin palkintoa eivätkä roiston rangaistusta, pysyvät kadotettuina [hukassa; heitä ei löydetä]. Helvetti sai lisää huomiota ajanlaskun alun jälkeen ensimmäisten vuosisatojen aikana, kun eskatologisen ajatuksen tulva pyyhki läpi Rooman valtakunnan ja sitä ruokkivat virtaukset läntisestä Aasiasta.
Iranin ja Zarathustralaisuuden eskatologia
Iranin ylätasangon toisella vuosisadalla eaa. vallanneiden arjalaisten kansojen keskuudessa syntyi uhreihin perustuva uskonto, jonka mukaan maailma on jatkuvan taistelun paikka ahuroiden (valon, puhtauden ja järjestyksen jumalten) ja daevoiden (pimeyden, saastutuksen ja epäjärjestyksen jumalten) välillä. Tämä dualistinen kosmologia loi perustan zarathustralaisuudelle, joka on Zarathustran (ennen kuudetta vuosisataa eaa.) profeetallinen uskonto, ja julisti tulevan Ahura Mazdān (”Viisaan Herran”) ja hänen enkelisaattueensa voittoa Ahrimanista (”Tuhon Hengestä”), pahuuden voimien ruhtinaasta.
Zarathustralaisuuden lopun ajan kertomukset kuvaavat yhden tai useamman kosmisen pelastajan tulemusta, kuolleiden ylösnousemusta, viimeistä matkaa läpi sulan metallin kiirastulessa ja kaikkien demonisten voimien hirmuista tappiota. Zarathustralaisuuden helvettiä johtaa Yima, ensimmäinen kuoleman uhri, ja se on kaikkien niiden koti, jotka ovat pahoja, pimeitä, mätiä, kylmiä ja elämälle vihamielisiä. Siellä asuvat demonit saavat iloa kiduttaessaan syntisiä; mutta koska paha on määrätty kukistumaan perusteellisesti, niin itse helvettikin tuhotaan Ahura Mazdān luodessa uuden hyvän maailman.
Kuoleman ja ylösnousemuksen välisenä aikana on ennakoiva tuomio, jolla kuolleiden teot arvioidaan ja saatetaan tasapainoon. Tuomion aikana kuolleet kohtaavat omatuntonsa persoonallisessa muodossa symbolisella sillalla, jolta he putoavat helvettiin kidutettavaksi tai siirtyvät taivaaseen autuaalliseen palkintoon tai näiden väliseen ”sekalaisten” valtakuntaan, joka on varattu niille, joiden ansiot ovat neutraalilla tasolla. Vaikutusvaltaisessa yhdeksännen vuosisadan ilmestyskirjassa, Ardā Wirāz Nāmag, iranilainen pappi matkustaa näyssä näihin tuonpuoleisiin valtakuntiin ja palaa tuskallisten uutisten kera: helvetin kärsimykset, vaikka eivät olisikaan ikuisia, ovat riittävän kauheita, jotta ne olisivat vaikutukseltaan voimakas pelote.
Heprealaisessa Raamatussa, Sheol (Sheʾōl, tuonela) on pimeyden, hiljaisuuden ja tomun paikka, johon henki tai elämän voima laskeutuu kuolemassa. Sitä verrataan suureen taloon, jonka sisäänkäyntiä vartioidaan samoin kuin perheiden hautapaikkoja, porteilla ja rautapulteilla; vankilaan, jossa kuolleita pidetään vankeina vahvoilla kahleilla; kyltymättömään petoon, jolla on suureneva kita [leviävät leuat]; ja myös vetiseen syvyyteen. Jouduttuaan tuonelaan kuolleet erotetaan elävistä sukulaisistaan ja kulttisesta suhteestaan Jumalaan. Jumala säilyttää kuitenkin valtansa tuonelasta ja etsii pahantekijöitä, jotka piileksivät sen syvyyksissä, ja varjelee tai vapahtaa vanhurskaat tuonelan otteesta, kunnes lopulta – niin kuin myöhemmät apokalyptiset ja rabbiiniset tekstit tekevät selväksi – herättää kuolleet elämään.
Viimeistään pakkosiirtolaisuuden jälkeen syntyneissä heprealaisen Raamatun teksteissä (kirjoitettu Babylonian vankeuden jälkeen) kuolemalla ei ole varattuna sama kohtalo kaikkia varten. Jumalattomat [epähurskaat], kunniattomasti haudatut ja ennenaikaisesti kuolleet kärsivät tuonelan kurjuudesta, mutta ne, jotka kuolevat Jumalan suosiossa, saavat lievitystä kuoleman luontaiseen katkeruuteen tavatessaan jälleen kuolleet esi-isänsä.
Myöhään syntyneet profeetalliset kirjat käsittelevät Jumalan oikeuden toteutumista ja varoittavat tulevasta ”Herran päivästä”, jolloin kuolleet poltetaan poroksi niin kuin oljenkorret (Malachi 4:1) ja Jumalan vihollisten ruumiit kärsivät loppumattomasta tuhosta (Isaiah 66:24), kun kuoleman kokeneet pahantekijät herätetään ”iankaikkiseen häpeään ja kauhistukseen” (Daniel 12:2), samalla kun vanhurskaat nauttivat Jumalan lupausten täyttymisestä. Joissakin Raamatun jälkeisissä juutalaisissa kirjoituksissa Gehenna – jätteiden polttamisen kaatopaikka, jossa uhrattiin aikoinaan lapsia Molokille – paljastuu kuoleman jälkeisenä rangaistuksen paikkana, joka muistuttaa enemmän helvettiä kuin tuonelaa. Gehennassa epähurskaat kuolleet kärsivät tulisessa piinassa, jonka kesto ja vakavuus ovat suhteutetut heidän rikoksiinsa.
Makkabealaissotien ajoista (168–164 eaa.) Mishnan kokoamiseen asti (3. vuosisadan alku jaa.) kirjailijat spekuloivat yhä enemmän tuonpuoleisesta ja tuottivat ilmestyskirjallisuutta, jossa esitettiin dramaattisia matkoja näyissä taivaan ja helvetin läpi. Eenokin ensimmäinen kirja, joka on tärkeä kokoelma pseudepigrafisia ilmestyksiä, kuvailee elävällä tavalla yksityiskohtaisesti sekä ikuista tulen syvyyttä, johon langenneet enkelit vangitaan viimeisen taistelun jälkeen, ja ”vitsauksia sekä tuskaa”, jotka langetetaan kurjien sielujen päälle. Samaan aikaan juutalaiset filosofit ja mystikot korostivat tulevan elämän hengellistä luonnetta ja esittivät Gehennan sovittavana tulena, joka polttaa pois sielun epäpuhtaudet tarkoituksena palauttaa sen alkuperäinen täydellisyys. Hengellinen käsitys sielun matkasta kuoleman jälkeen kukoisti sen rabbiinisen opetuksen rinnalla, jonka mukaan odotettiin ruumiin ylösnousemusta ja tuomiota aikojen lopulla, niin että nämä kaksi mallia yhdistettiin usein toisiinsa.
Perinteisen juutalaisen eskatologian fokus on nyt ja oli menneisyydessä messiaanisessa ajassa, jolloin maailmasta tehdään jälleen sopiva asuinpaikka jumalalliselle läsnäololle. Oman paikan menettäminen tulevassa maailmassa on kaikista suurin onnettomuus, jonka rinnalla helvetin tuli kalpenee olipa se sitten fyysistä tai hengellistä.
Varhaiset kristityt julistivat, että Kristus on voittanut kuoleman ja avannut oven ylösnousemukseen ja taivaalliseen kuolemattomuuteen. Kuoleman kukistuminen ei tarkoita kuitenkaan välttämättä heti välitöntä helvetin lakkauttamista. Gehenna esiintyy Uudessa testamentissa kaksitoista kertaa paikkana, jossa vaivataan kovasti pahoja ja ”jossa mato ei koskaan kuole eikä heidän tulensa koskaan sammu.” (Mark 9:48, lainaus Jesaja 66:24)
Jeesus julistaa suuressa eskatologisessa keskustelussa Matteuksen 25 luvussa, että Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan tuomitsemaan kansoja, erottamaan lampaat vuohista ja heittämään syntiset iankaikkiseen tuleen. Tämä jako on jyrkkä ilman mitään tarkkaa sääntöä hienoon erotteluun ansioiden tai syyllisyyden mukaan. Kun Lasarus nauttii autuasta lepoa ja rauhaa Aabrahamin helmassa, niin rikas mies, joka kieltäytyi auttamasta häntä elämän aikana, kärsii tuskaa ja vaivaa ikuisessa tulessa vailla toivoa helpotuksesta, ja nämä kaksi valtakuntaa on erotettu toisistaan syvällä kuilulla (Luuk 16:26). Tuomion perusteena on oikea suhtautuminen Kristukseen, joka ilmenee laupeuden tekoina.
Jeesus asettaa tämän ehdon, kun hän julistaa:
”Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.” (Matt 25:41-43. KR38)
Uuden testamentin monitulkintaisuus ”helvetistä” on johtanut kuitenkin merkittäviin erimielisyyksiin kristittyjen keskuudessa. Kidutetaanko langenneita enkeleitä ja syntisiä ikuisesti vai ainoastaan määrätyn ajan? Ovatko helvetin tuskat säästetyt viimeiselle tuomiolle vai seuraavatko ne heti kuolemaa? Mihin määrään asti saatana saa olla vastuussa valtakunnastaan ja vapaa aiheuttamaan murhetta?
Teologinen pohdiskelu helvetistä on läheisesti sidoksissa ihmisen ”luontoon” ja psykologiseen moraaliin, erityisesti vapaina olentoina, jotka ovat luodut Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen, heidän syntiinlankeemuksessa perittyyn turmeltuneisuuteensa (ihmiskunnan lankeaminen viattomuudesta syntisyyteen Aatamin ja Eevan tekemän synnin tuloksena), tarkkaan painotukseen liittyen tiettyihin synteihin ja pahaan taipumukseen ja erilaisten Jumalan kansa sovituksen tuovien keinojen tehokkuuteen.
Helvetin fyysinen sijainti on niin ikään monitulkintainen. Jotkut antiikin ja keskiajan kristityt tekstit kuvaavat kuolemanjälkeisen kidutuksen ja demonisen pahanteon paikkoja ylempään ilmakehään sijoittuvaksi, kun taas toiset tekstit sijoittavat helvetin maan keskipisteeseen [maan alle sen syvimpiin paikkoihin], johon on sisäänkäyntejä luolissa, rämeillä, soilla ja vulkaanisissa halkeamissa. Sellaisia sisäänkäyntejä helvettiin esiintyy usein kansantaruissa samoin kuin kertomuksissa haamujen alamaailmasta, jonne varomattomat ovat jääneet vangeiksi.
Vergiliuksen Averno järvi ja helvetin joet Styx, Achérontas, Cocytus, Lethe ja Flegethon muiden klassisten erikoisuuksien joukossa esiintyvät yhä uudestaan kristillisen kirjallisuuden käsittelyssä. Raamatullisista, klassisista ja kansantarujen eri lähteistä tehdyt piirustukset kehittyivät vähitellen helvetin kuviksi. Ne on tehty suuresta valikoimasta varoittavia kirjoitelmia ja kertomuksia, jotka on esitetty usein ensikäden näkyinä.
Helvetin kuvat esittävät liekehtiviä tulisia järviä, hengenvaarallisia siltoja, demoneiden täyttämiä kuoppia ja haisevia kuiluja, ja ne lisäävät kidutusten luetteloa samalla kun ne tarjoavat lievempää kärsimystä katuville. Toiselta vuosisadalta peräisin olevassa Pietarin ilmestyksessä [suomennos], esimerkiksi, jumalanpilkkaajat roikkuvat kielistään liekehtivän mutajärven yllä, murhaajia kidutetaan heidän uhriensa silmien edessä ja herjaajien silmät on poltettu kuumilla raudoilla. Jäljellä on silti toivoa siitä, että syntiset voivat pelastua vanhurskaiden rukousten avulla.
Ennakoiden kiirastulen oppia Raamatun jälkeiset ilmestykset viittaavat siihen, että katuvat voivat puhdistua samoissa helvetin tulissa, joissa muut syntiset hukkuvat tuomioonsa.
Paavi Gregorius I (590–604) kirjoitti kulkutautien ja valloitussotien aikaan Dialogeissaan kertomuksia kuolleista palaamisista: erakko, kauppias ja sotilas todistivat helvetin kauhuista ja autuaiden ilosta ennen kuin heidät palautettiin takaisin varoittamaan eläviä siitä, mitä on varattu heitä varten. Tällaiset kertomukset yleistyivät Keskiajalla saaden loppuun viedyn muodon Danten Jumalaisessa näytelmässä (1321), joka antoi aihetta vastaaville teoksille kuten Guillaume de Deguilevillen The Pilgrimage of the Soul (1358, Sielun pyhiinvaellus) ja John Bunyanin Kristityn vaellus. (1678).
Danten helvetti, jossa on yhdeksän tasoa johtaen saatanaan pakastuneena jäiseen järveen, on parodiamainen käänteinen kuvaus taivaan ylevästä järjestyksestä; jopa täällä oikeus vallitsee täsmällisenä rangaistuksena suhteutettuna rikokseen.
Vanhempi raamatullinen käsitys Haades-Sheolista kuolleiden kokoontumispaikkana säilytti merkityksensä kristillisessä traditiossa, vaikka kristityt pohtivat Pyhän Lauantain lunastuksen tuonutta merkitystä Kristuksen ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen välisenä päivänä. Apokryfisen Nikodeemuksen evankeliumin ja kirkkoisien kirjoitusten mukaan niinkin varhain kuin toisella vuosisadalla Kristus tunkeutui Haadekseen sinä aikana, kun hän makasi kuolleena haudassa ja ”julisti voitonsanomaa hengille” (1Piet 3:19), niin että vapautti vanhurskaat, jotka istuivat karkotettuina odottamassa lunastajaansa.
Helvetti on ollut tässä mielessä odotuspaikka vanhurskaille ennen Kristuksen tulemusta ja Kristuksen laskeutuminen helvettiin ymmärretään pelastustehtävänä. Tämän opetuksen tukena Idän kirkon kristittyjen ikonit ylösnousemuksesta kuvaavat Kristuksen katkaisemassa helvetin kahleita, astumassa sisään voitokkaasti ja vetämässä Aatamia ylöspäin ranteesta.
Apostolisen uskontunnustuksen kohta, uskontunnustus, jota useimmat kristityt kirkot käyttävät ja joka on suosittu aihe Keskiajan mysteerinäytelmissä, Kristuksen laskeutuminen helvettiin, on säilyttänyt keskeisen asemansa teologisessa keskustelussa koskien maailmanlaajuista pelastusta. Kristittyjen teologien joukossa Origenes Alexandrialainen (n. 185–n.254) on vertaansa vailla oleva ehdokas universaalin pelastumisen opissa [universalismi].
Origenes uskoi, että kuljettuaan helvetin läpi – ikään kuin puhdistavan tulen läpi – kaikki sielut mukaan lukien langenneet enkelit asetettaisiin ennalleen [parannettaisiin synnistä]. Vaikka Origeneksen vaikutus kristilliseen Raamatun ja hengellisyyden teologiaan säilyi syvällisenä, niin hänet tuomittiin tämän universaalin pelastuksen opetuksen vuoksi Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 553.
Kristinuskon valtasuuntaukset ovat perinteisesti vahvistaneet sen, että maailman ja Jumalan oikeuden moraalinen sääntö vaatii tiettyä symmetriaa ikuisen autuaiden saaman palkinnon ja ikuisen kirottujen kärsimän rangaistuksen välillä, siten että kärsimysten määrä ja laatu helvetissä on suhteutettu synteihin.
Helvetti on niiden paikka, jotka vastustavat Jumalaa peruuttamattomasti ja joiden ero Jumalasta on heidän oman pysyvän väärinkäytetyn vapauden ilmaisu, ja joiden kärsimys on ensinnäkin fyysistä [palamista tulessa] ja hengellistä [eroa Jumalasta]. Samalla kun nykyajan uskonnollisten kirjoittajien tapana on tulkita helvetin kärsimystä kuvaannollisesti, monet taiteen mestariteokset saavat mukaansa tempaavan voimansa niiden kuvallisista ja dramaattisista kärsimyksen kuvauksista.
Islamilaisen ajattelutavan mukaan helvetin olemassa olo (Jahannam) on todiste Jumalan hallintavallasta, oikeudenmukaisuudesta ja armosta, mutta se on myös varoituksena yksilöille ja kansoille siitä ratkaisevasta valinnasta, joka on tehtävä uskon ja epäuskon, vanhurskauden ja vääryyden sekä elämän ja kuoleman välillä. Suurimmat islamin koulukunnat ovat yhtä mieltä siitä, että muslimin identiteetille on olennaista uskoa ja odottaa sitä päivää – tai tarkemmin ”hetkeä” – jolloin Jumala tuhoaa maailman, herättää kuolleet, yhdistää heidät heidän sielujensa kanssa, tuomitsee heidät yksi kerrallaan ja kohtelee jokaista yksilöä hänen ansaitsemallaan tavalla, puutarhan iloihin (paratiisiin) tai tulen kauhuihin (helvetti).
Islamilaisissa selityksissä toistuvat merkit, jotka muistuttavat egyptiläisiä, zarahustralaisia, juutalaisia ja kristittyjä tuomion näyttämöjä: erityisesti tekojen kirja(us), sielun punnitus ja koettelun silta, joka levenee vanhurskailla, mutta kapenee veitsenteräväksi syntisille ja he menettävät jalansijansa ja putoavat alla oleviin liekkeihin. Islamilaisen opetuksen mukaan Jumala käyttää ehdotonta valtaa tapahtumien kulussa. Hän on määrännyt edeltä ihmisten kohtalon, vaikka pitääkin yksilöitä vastuullisina elämänsä valinnoista. Immuunina erityiselle anomiselle, Jumala varaa armossaan voiman pelastaa ne, jotka tahtoo ja katsoo suosiollisesti niihin, joiden puolestapuhuja tai välittäjä profeetta Muhamme on. Jumala loi helvetin ja sen seitsemän määräävää porttia syvällistä tarkoitusta varten, mutta on rajannut niiden uskovien kärsimykset, jotka ovat tehneet syntiä. Epäuskoisilla, jotka kieltäytyvät tunnustamasta Luojaansa, ei ole toivoa ikuisesta vapahduksesta pois tulesta.
Koraanilla on vähän sanottavaa kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä ajasta (barzakh), mutta myöhempi islamilainen kirjallisuus asettaa kuolinvuoteen ja haudan edeltävän tuomion paikaksi. Hurskaan muslimin uskotaan kokevan helpon kuoleman ja miellyttävän oleskelun haudassa. Uskosta osattoman sielu, joka on revitty väkivaltaisesti ruumiista ja ei ole selvinnyt enkelien Munkar ja Nakīr kuulustelusta, kärsii kidutusta haudassa siihen päivään asti, jolloin se ottaa oman paikkansa helvetissä, syödäkseen siellä katkeria hedelmiä ja mätää ja tullakseen paistetuksi ja keitetyksi kaikilla tavanomaisilla helvetin välineillä niin kauan kuin Jumala näkee sopivaksi. Niin kuin taivaan ilot ovat pohjimmiltaan fyysisiä ja hengellisiä, niin ovat myös helvetin kivut. Kaikkein pahin kidutus johtuu Jumalasta vieraantumisesta [erosta].
Toisen vuosisadan puolivälissä eaa. indo-eurooppalaisia kansoja siirtyi luoteis-Intiaan ja he toivat mukanaan muinsaisen Iranin uskonnon. Tämän perinteen suurten tekstien – Veda-kirjojen (n. 1500–1200 eaa.) mukaan – oikein toimitetut uhrit johtavat oikeaan suhteeseen kosmoksen kanssa ja mahdollistavat menestymisen elämässä ja liittymisen esi-isien joukkoon taivaalla kuoleman jälkeen. Rituaalisesti valmistautumattomat ja myöhemmissä selityksissä myös oppimattomat ja moraalisesti arvottomat kohtaavat synkän näkymän lähellä kadotusta tai vajoavat pimeään kylmään alamaailmaan.
Klassisen hindulaisuuden perustaviin filosofisiin teksteihin talletetuissa esoteerisissa opetuksissa nimeltä Brahmanat ja Upanishad toivo ilontäyteisen kuolemattomuuden saavuttamisesta riippuu siitä, löytääkö ihminen sisältään hengellistä kovaa kuria noudattamalla mysteerisen voiman – brahman – joka leviää universumiin ja asuu kätkettynä rituaalisen uhraamisen äänissä ja eleissä (liikkeissä, liikehdinnässä). Niiden, jotka kuolevat valmistautumattomina, täytyy syntyä uudestaan (samsara) kohdatakseen entisten tekojensa seuraukset (karma). Törkeitä syntejä seuraa viheliäinen jälleensyntyminen helvetissä tai väliaikainen oleskelu helvetissä tienä jälleensyntymiseen aiempaa alempiarvoisena olentona. Hindulaisen käytännön tavoitteena on vapautua kaikesta syntymisen muodosta ja palautua täydellisen tietoisuuden tilaan ja katoamattomaan autuuteen yhteydessä jumalisuuden kanssa.
Kun hindulainen mytologia kehittyi, niin Yama – alkujaan taivaan jumala ja kuolleiden tuomari – yhdistettiin kuolemaan sen pelottavimmassa mielessä ja alamaailman helveteistä tuli yhtä lukuisia ja monipuolisia kuin taivaista. Ensyklopediamainen kokoelma hindulaisia myyttejä ja legendoja (Puranat) paljasti yksityiskohtaista tietoa leikkelyn, lävistämisen, polttamisen ja mädäntymisen tavoista määrättynä kullekin helvetille ja luonteenomaisena kullekin rikokselle. Hindulaisuuden hengellisissä muodoissa, jotka alkoivat kukoistaa 12. ja 13. vuosisadoilla ja jatkavat dominointiaan vielä nykyään, toive välttää jälleensyntymistä helvetissä on voimakas kannustin harjoittaa palvontaa ja tehdä epäitsekkäitä tekoja. Hindufilosofit ja mystikot keskittyvät silti edelleen lopulliseen päämäärään, joka on vapautua kokonaan jälleensyntymästä hengellisen kurin kautta.
Upanishadit tuottaneesta samasta askeettisesta ympäristöstä nouseva filosofinen pelastusliike, buddhalaisuus, tähdentää kaikkien samsaran asteiden pysymättömyyttä ja tarjoaa valikoiman hengellisiä harjoitteita vapautuksen saavuttamiseksi. Niin kauan kuin joku elää tietämättömyyden ja mielihalujen johdossa ja häntä rasittavat edellisestä elämästä jääneet teot, kuolema ei tuo loppua jatkuvalle jälleensyntymisen kierrolle. Joku voi syntyä jälleen jumalaksi (deva), puolijumalaksi (asura), ihmiseksi, eläimeksi, nälkäiseksi hengeksi tai helvetin asukkaaksi.
Varhaiset buddhalaiset tekstit puhuvat monista kuumista helveteistä maan alla, mutta Mahajana perinteet sijoittavat helvetit miljooniin maailmoihin, joissa tietoiset olennot kärsivät ja suhtautuvat myötämielisesti buddhien opetuksiin. Vaikka kaikkien näiden valtakuntien uskotaan olevan kuvitteellisia, niin helvetin olentojen ja nälkäisten henkien kärsimys on sietämätöntä (heitä kidutetaan tauottomalla nälällä ja janolla), ja sen yksityiskohtainen kuvaus buddhalaisessa kirjallisuudessa ja taiteessa korostaa kiireellisyyden merkitystä tehdä hyviä tekoja, ja siirtää siten saatu ansio tarvitseville ja hakea suojaa buddhien ja bodhisattvojen suojeluksessa (niistä, jotka vannovat valan, tulee buddhia ja he omistavat elämänsä muiden auttamiseen, jotta nämä kokisivat valaistumisen).
Mahajana buddhalaisuus ylistää suurten bodhisattvojen myötätuntoa, kun nämä käyttävät taikavoimia laskeutuessaan syvimpiin helvetteihin tarkoituksenaan saarnata pelastavaa dharmaa (Buddhan opettamaa universaalia totuutta) ja jakaa heidän ansionsa kurjien kanssa. Bodhisattvojen Avalokiteshvara (usein kuvattu kauniina nuorena naisena ja tunnetaan Kiinassa nimellä Guanyin ja Japanissa nimellä Kannon), Kshitigarbha (tunnetaan Kiinassa nimellä Dizang ja Japanissa nimellä Jizō) ja sankarillisen munkin Mulianin (joka toimi Buddhan välittäjänä ja voitti hänen äitinsä vapautuksen helvetin kärsimyksestä) myötätuntoinen läsnäolo helvetissä ovat siten tämän Mahajana opetuksen tärkeitä esimerkkejä.
Kiinassa buddhalaisuuden, taolaisuuden ja kansanperinteiden yhdistyminen tuottivat huolitellun seremoniallisen järjestelmän nälkäisten henkien ja helvetin olentojen kärsimysten lieventämiseksi ja niiden negatiivisen vaikutuksen manaamiseksi elävien päälle. Helvetti ja sen kymmenen pelottavaa oikeussalia on byrokratia, jossa tuomarit ovat suostuvaisia ottamaan vastaan lahjuksia ja sielut käyvät läpi oikeudenistuntoja ja kärsivät oikeuden määräämistä kidutuksista. Vainajat saavat tukea elossa olevilta sukulaisiltaan, jotka muistavat heitä kunnioituksella, tekevät hyviä tekoja, rahoittavat rituaaleja heidän nimissään ja polttavat haudalla tai koristavat sen paperisilla rahanukeilla, ruoalla, vaatteilla, autoilla ja muilla tarpeellisilla asioilla.
Esoteeriset riitit helvetin porttien avaamiseksi ja nälkäisten henkien ja helvetin olentojen ruokkimiseksi ulottavat tämän rakkaudellisen myötätunnon perheestä koko kärsivien olentojen väestöön. Ollessaan luonteeltaan puhdistavia kiirastulia kiinalaiset helvetit eivät ole ihmisten väliintulon ulottumattomissa ja jaettu velvollisuus auttaa siellä kärsiviä olevaisia on ollut vahva voima sosiaaliselle yhtenäisyydelle.
Modernit asenteet
Nykymaailmassa ja etenkin Lännessä Valistuksenajan, 1800-luvun liberalismin ja myöhäisen 1900- luvun psykoterapeuttisen kulttuurin aiheuttamat muutokset ovat vähentäneet uskoa ikuiseen piinahelvettiin. Sen uskon puolustajat pitävät tätä valitettavana hermojen ja uskon ja moraalisen vakavuuden menettämisenä. Helvettiä ei saa heidän mielestään toivoa pois vaan se täytyy voittaa armollisen pelastajan kautta, joka vapauttaa henget kahleistaan ylivoimaisella jumalallisen anteeksiantamuksen voimalla tai viimeisessä taistelussa, jonka äärimmäinen tulos – joidenkin toivon mukaan – on helvetin tyhjentäminen ja ryöstäminen [siellä kärsivistä hengistä].
[Hakasuluissa olevat kohdat ovat suomentajan lisäyksiä: eri käännösvaihtoehtoja, lisätietoa, selvennystä, taustatietoja tai tulkintaa.]
Totuus uskon asioissa 